Näkökulma: Unohtakaa Superliiga – onko Juventus edes riittävän hyvä Mestarien liigaan?

Kun Andrea Agnelli viime keväänä puhisi yhtenä Euroopan Superliigan suurimmista puuhamiehistä, hänen päättelyketjunsa pohjautui yhdelle perustuvanlaatuiselle oletukselle: Ihmisiä kiinnostaisi katsoa enemmän Juventuksen ja Real Madridin kuin Juventuksen ja Villarrealin kohtaamisia, koska Villarrealin kaltaiset seurat eivät yksinkertaisesti ole riittävän hyviä haastamaan Juventusta.

Agnellin mielestä kaiken maailman Atalantat, Villareallit ja Lyonit eivät ole sen arvoisia seuroja, että Juventuksen pelaajien olisi kannattavaa vuodattaa hikipisaroita näitä kohdatessaan.

Juventuksen seurapresidentin mielestä Vanha Rouva on yksinkertaisesti liian hyvä pelaamaan Mestarien liigaa näiden alemman kastin joukkueiden kanssa, ja ansaitsisi paikkansa uudessa megasarjassa, jossa se saisi painia vain omankokoistensa kanssa.

Nyt, kun Juventus on neljä kertaa putkeen pudonnut Mestarien liigan pudotuspeleistä juuri näille alemman kastin seuroille – Ajaxille, Lyonille, Portolle ja nyt Villarrealille – joiden markkina-arvo on suurimmillaankin vain kaksi kolmasosaa Juven vastaavasta, voidaan kysyä, onko Juventus nykyään riittävän hyvä edes Mestarien liigaan?

Ironisen tilanteesta tekee se, että 2010-luvulla kaksi kertaa Mestarien liigan finaaliin selviytyneen seuran alemmuustila on seurausta juuri Agnellin omista toimista.

Loputon nälkä

Antonio Conten aikana Juventus oli tiivis kollektiivi, jossa yksilöt alistettiin joukkueelle. Myös seurajohto tuki Conten visiota saumattomasti, mikä johti kolmeen peräkkäiseen Italian mestaruuteen. Sama lähestymistapa jatkui Max Allegrin aikakaudella, jolloin Juventus voitti viisi peräkkäistä Serie A:n mestaruutta ja eteni kahdesti Mestarien liigan finaaliin. Kaikki vaikutti olevan kohdillaan.

Kunnes seurajohdon nälkä alkoi kasvaa suuremmaksi kuin sille itselleen oli hyväksi. Siirtomarkkinoilla siihen asti dominoinut Juventus alkoi astua hankinnoissaan harhaan yhä useammin, kunnes vuonna 2018 maa ei enää kestänyt haparoivien askelten alla.

Cristiano Ronaldon hankintaa ei voi pitää millään tavalla epäonnistuneena, jos asiaa tarkastellaan vain hyökkääjän henkilökohtaisten tilastojen valossa. 101 maalia 134 otteluun, kaksi liigamestaruutta ja valinta Serie A:n parhaaksi pelaajaksi oli jota kuinkin juuri sitä, mitä portugalilaiselta oli realistista odottaakin.

Vanhan Rouvan seurajohto oli kuitenkin jo kadottanut otteensa reaalimaailmaan, ja uskoi, että kokeneen voittajan tuominen seuraan nostaisi Juventuksen uudelle tasolle niin pelillisesti kuin taloudellisestikin. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että hankinta osoittautui hutikudiksi kummassakin kategoriassa.

Aiemmin kollektiivin voimaan luottanut joukkue oli nyt rakennettava vain yhden pelaajan ympärille, mikä ei modernissa jalkapallossa ole kestävä tilanne missään olosuhteissa. Ronaldo onnistui Juventuksessa henkilökohtaisella tasolla, mutta samalla hän rampautti koko muun joukkueen.

Samalla Juventus haali riveihinsä pelaajia näennäisesti ilmaisilla ja erinomaisilla siirroilla. Paperilla ilmaiselta näyttäneet siirrot kuitenkin kostautuivat pahasti, kun pelaajille maksettiin merkittävästi näiden markkina-arvon ylittävää palkkaa. Pelkästään Aaron Ramsey ja Adrien Rabiot nostivat Juventuksessa palkkaa noin 15 miljoona euroa vuodessa. Kun yhtälöön lisätään Ronaldon yli 30 miljoonan euron arvoiset vuosiansiot, oli Juventus yhtäkkiä taloudellisessa ahdingossa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä.

Poukkoileva seurajohtaminen jatkui valmentajaportaassa. Allegri korvattiin Maurizio Sarrilla, ei niinkään heikkojen tulosten takia, vaan koska seurajohto oli yksinkertaisesti kyllästynyt Allegriin. Sarri oli kuitenkin alusta asti täysin yhteensopimaton sekä Juventuksen pelaajiston että seuran identiteetin kanssa, ja sai lähteä jo vuoden kuluttua, vaikka osoittikin taktista muovautumiskykyä tuomalla seuralle yhdeksännen perättäisen Scudetton.

Tilalle palkattiin Andrea Pirlo, joka ei ollut ennen Juventus-pestiään valmentanut missään. Vaikka tilanne seurassa alkoi olla kaoottinen, oli seurajohto niin varma omasta erinomaisuudestaan, että uskoi joukkueen liitävän mestaruuteen jopa aloittelevan päävalmentajan alaisuudessa. Niinpä Agnelli päätti paikata kirjanpitoa palkkaamalla halvan, mutta seuran identiteettiin sopivan, Pirlon.

Kun voittokulku ei jatkunutkaan, oli resursseiltaan ylivoimainen Juventus ajanut itsensä tilanteeseen, jossa sillä oli äärimmäisen vähän taloudellista liikkumavaraa, vanheneva ja valmentajalleen sopimaton pelaajarunko sekä hyvin vähän mahdollisuuksia tehdä tilanteelle yhtään mitään.

Agnelli yritti paikata lyhytnäköistä johtamistaan kirjoittamalla kaksi edellistä vuotta unohdetuiksi ja palaamalla lähtöpisteeseen Allegrin kanssa. Kelloa ei kuitenkaan voi kääntää taaksepäin. Jälleen kerran silmänsä realiteeteilta ummistanut seurajohto ajoi itsensä tilaan, joka oli edellistä huonompi.

Risteyskohdassa

Siinä missä Pirlo halusi käynnistää uudelleenrakennusprojektin, olisi pragmaattinen Allegri ollut täydellinen päävalmentaja Ronaldon aikaiselle ja vanhenevalle Juventukselle. Seurajohto oli kuitenkin jo siirtynyt paikkaamaan sekä taloudellisia että pelillisiä ongelmiaan täysin päinvastaisen vision mukaisesti.

Ronaldo sai liian kalliina ja kollektiiviin sopimattomana palasena lähteä kesällä. Ramseysta päästiin lopulta eroon tammikuussa. Samalla seurajohto hankki keskikentälle nuorta pelintekovoimaa Manuel Locatellin muodossa ja paikkasi Ronaldon jättämän aukon 22-vuotiaalla Dušan Vlahovićilla. Kun kokonaisuuteen lasketaan vielä esimerkiksi Matthijs de Ligt, Federico Chiesa ja Weston McKennie, voidaan sanoa, että Juventuksella on yksi Euroopan lupaavimpia joukkueita.

Siis pelaajisto, joka sopisi täydellisesti Pirlon tapaisella nuorelle ja innovatiiviselle projektivalmentajalle, mutta hyvin huonosti Allegrin kaltaiselle tuloksen maksimoijalle.

Lisäksi Pirlon aikakausi ei välttämättä ollut edes niin huono kuin tulokset antavat ymmärtää. Noviisikoutsin aikana Juventuksen edistyneet tilastot olivat paremmat kuin, paitsi Sarrin aikana, myös Allegrin edellisen pestin kahdella viimeisellä kaudella, vaikka kaikki näistä kerroista toivat mestaruuden. Tekemisessä oli niitä kuuluisia aihioita, mutta Juventuksen seurajohto ei taaskaan onnistunut näkemään metsää puilta.

Tällä hetkellä Agnellin on hännystelijöineen ajanut Juventuksen ei kenenkään -maalle, josta on vain kaksi ulospääsyä. Toinen reitti on täydellinen uudelleenrakennuksen tie, johon Juventuksella alkaa olla jo sopiva pelaajarunko, mutta sopimaton valmentaja ja seuraidentiteetti. Toinen on lyhytaikaisten voittojen maksimointi, johon seuran heikentynyt taloustilanne antaa hyvin huonot pelimerkit.

Tällä hetkellä Juve tekee molempia kohtalaisesti, mutta ei kumpaakaan tosissaan. Ja sen takia se pääsi Mestarien liigassa juuri niin pitkälle kuin se ansaitsi. Kurkottaessaan kuuseen Agnelli on ajanut koko seuransa päin katajaa. Kun koko laivan kurssi on väärä, ei sitä paikata urhoollisimmallakaan miehistöllä.

Yhden asian Agnelli on kuitenkin saanut oikein. Euroopan Superliigaa puuhatessaan italialainen ehdotti, samalla osoittaen kuinka vähän jalkapallosta ymmärtää, että katsojille alettaisiin myydä mahdollisuutta ostaa vain pelien viimeiset 15 minuuttia. Keskiviikkona Juventus palveli tätä ideologiaa, kun Villarreal riisui Vanhan Rouvan aseista ja ratkaisi otteluparin kolmella nopealla maalilla – juurikin viimeisen 15 minuutin aikana.