Eilen pelattiin Mestarien liigan neljännesvälierissä kaksi jännittävää ottelua. Liverpool rökitti Valioliigassa Leedsin 6-0. Tottenham taipui yllättäen Burnleylle omassa rästiottelussaan.

Ihan sama.

Tämä torstaiaamu oli jälleen niitä aamuja, kun jalkapallo ja urheilu surkastuivat mitättömäksi pikkuasiaksi. Koko maailma seuraa nyt, kuinka Suomen itänaapuri Venäjä on aloittanut yksipuolisen hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan.

Lentokenttiä moukaroidaan raketein, sotilastukikohtia pommitetaan ja maajoukkoja vyöryy yli maiden välisen rajan. Vladimir Putin uhkailee jokseenkin häikäilemättömimmin valtionjohtajan sanankääntein sitten toisen maailmansodan.

Urheilusta tuli sivuseikka

Oma lapseni lähti päiväkotiin onnellisena maitohampaan tehtyä aamulla vihdoin tilaa ensimmäiselle rautahampaalle. Itse mietin mielessäni, mitkä mahtavat olla tunnelmat sen tarhakaverin kotona, jonka vanhemmista toisen kotimaa on Ukraina. Ukraina, jossa lapset lähetettiin tällä viikolla päiväkotiin ”valmiusreppu” selässään – mahdollista evakuointia varten. Ukraina, jonka pääkaupungissa Kiovassa Ylen toimittaja siirrettiin tänään toiseen hotelliin, jossa on parempi pommisuoja.

Ukrainan kansa pelkää. Pelkää hyvästä syystä. Heidän kotimaansa alueellista koskemattomuutta on loukattu. Itsenäisyys on uhattuna. Pommi tai ohjus, joka tuhoaa oman kodin tai surmaa jonkun läheisen, voi iskeä millä hetkellä hyvänsä.

Tällaisten ajatusten rinnalla urheilu on sivuseikka. Me rakastamme hienoja maaleja, jännittäviä otteluita, mehukkaita siirtohuhuja ja kamppailuja mestaruuksista. Mutta mikään mestaruus tai pokaali ei koskaan mene ihmisoikeuksien edelle. Yksikään maali tai voitonjuhla ei ole niin tärkeää kuin rauha ja oikeus elää.

Politiikan on aika sekoittua urheiluun

”Politiikkaa ei pidä sekoittaa urheiluun” on kulunut, ja epäonnistunut fraasi. Politiikka on aina ollut urheilussa läsnä. Kun Adolf Hitlerin natsi-Saksa järjesti Berliinin propagandaolympialaiset vuonna 1936. Kun Tommie Smith ja John Carlos suorittivat ”Black power” -protestinsa vuoden 1968 olympialaisten 200 metrin palkintojenjaossa. Ja kun uiguurikansaa armotta sortava Kiina sai järjestää äsken päättyneet vuoden 2022 talviolympialaiset.

Fraasin idea on ollut siinä, että urheiluyhteisö haluaa pysyä ”avoimena kaikille”. Urheilujärjestöt ovat kuitenkin usein menneet liian pitkälle siinä, millä hanakkuudella se kieltää ”poliittisten symbolien käyttöä”. Kun kynsiä ei saa maalata sateenkaaren värisiksi eikä sateenkaarilippuja viedä katsomoon, urheilujärjestöt vetävät oven kiinni vähemmistöiltä. Kun kaikille kuuluvia ihmisoikeuksia ei saa julkisesti puolustaa, on poliittinen korrektius liian pitkällä.

Sosiaalisen median aikakausi sallii urheilijoiden käyttää heille suotua alustaansa hyvään – aivan toisella tavalla kuin 10-20 vuotta sitten. Tästä malliesimerkki on tietysti vaikkapa Huuhkajien upea entinen kapteeni Tim Sparv, joka nauttii laajaa kansainvälistä arvostusta nostaessaan esille epäkohtia urheilun maailmasta.

Ikuisesti eivät voi urheilujärjestötkään piilotella, vaan joskus tulee hetki, jolloin on pakko valita puolensa. Ja se hetki on nyt.

Sietokyky ollut Venäjän kohdalla tapissaan

Vaikka Venäjä on aloittanut vuosien saatossa sotatoimia Tsetseniassa ja Georgiassa ja vallannut Ukrainalta Krimin niemimaan, on se saanut järjestettäväkseen muun muassa Sotsin olympialaiset, jalkapallon vuoden 2018 MM-kisat ja useita muita suuria urheilutapahtumia. Täysin käsittämätön Malaysian Airlinesin täyden matkustajakoneen alasampuminen heinäkuussa 2014 ei muuttanut sekään yhtikäs mitään.

Lehdistönvapaus on sammutettu Venäjällä väkivalloin, toimittajia on heitetty vankilaan tai surmattu, ja poliittisia vastustajia putoilee mystisesti kerrostalojen ikkunoista. Siitä huolimatta urheiluyhteisö on aina ollut valmis yhteistyöhön Vladimir Putinin Venäjän kanssa. Pietarilta ei riisuttu viime kesänäkään EM-kisojen isäntäkaupungin valtuuksia pois laajoista protesteista huolimatta. Päinvastoin, Pietarille myönnettiin lisää otteluita, kun Dublinin koronarajoitukset olivat UEFA:n makuun liian tiukat.

Vaan nyt riittää. Venäjän Ukrainassa sytyttämää sotaa ei ratkaista jalkapallostadioneilla, mutta on FIFA:lle ja UEFA:lle häpeällistä, mikäli ne eivät osallistu laajaan kansainväliseen pakoterintamaan. Kuten Tim Sparv totesi: ”jalkapalloyhteisön on aika tehdä osansa”.

Sen, mikä onnistuu Tsadin tai Pakistanin kohdalla, pitää olla mahdollista myös Venäjälle

FIFA:n työkalupakista löytyy myös mahdollisuus sulkea maita kansainvälisen jalkapallotoiminnan ulkopuolelle. Moni muistaa vaikkapa sen, kuinka Jugoslavia joutui ulos vuoden 1992 EM-kisoista Balkanin sodan vuoksi – ja avasi Tanskalle tien sensaatiomestaruuteen.

Viime elokuussa FIFA tuomitsi peräti kahdeksan Afrikan maata pelaamaan MM-karsintojen kotiottelunsa omien maansa rajojen ulkopuolella, koska maassa ei ollut tyydyttäviä oloja otteluiden pelaamiseen. Huhtikuussa 2021 Tsad ja Pakistan suljettiin pois kansainvälisestä jalkapallotoiminnasta ”kolmannen osapuolen” puututtua maan jalkapallotoiminnan järjestämiseen.

[readmore from=Ukrainan-kriisi]

Raha sanelee, totta kai. Asiaa tarkistamatta olen aika varma, ettei köyhästä Tsadista tai Pakistanista virtaa kattojärjestöille rahaa. Venäjä ja sen energiajätti Gazprom maksaa sen sijaan näkyvyydestä UEFA:lle 40 miljoonaa euroa kaudessa. TV-yhtiöt valittelivat keskiviikkona, että ”niiden on pakko” näyttää Gazpromin mainoksia lähetyksissään. Vähintä, mitä UEFA voisi tehdä, olisi pyrkiä eroon tästä pakosta.

EU-maiden johtajat pitävät torstaiaamuna hätäkokouksen Ukrainassa alkaneen sodan vuoksi. Toivon, että hätäkokoukseen ollaan valmistauduttu myös FIFA:ssa ja UEFA:ssa. Ja toivon, että urheilu- ja jalkapalloyhteisö eivät jättäydy syrjään yhteisestä, demokraattisia ja rauhanomaisia arvoja kunnioittavasta rintamasta.

Myös jalkapalloilun on kannettava vastuunsa ja näytettävä Venäjälle, että tämä peli ei vetele. Videotarkistuksia ei tarvita, että näistä toimista annetaan asianmukainen rangaistus. Mitä pikemmin, sen parempi.

Henkeään ei tosin kannata pidätellä UEFA:n reaktiota odotellessa, sillä Eurooppa-liigan viralliselta Twitter-tililtä aamu avattiin täysin mauttomalla ”iloisen torstain” toivotuksella. Twiitti poistettiin kuitenkin nopeasti. Näet alta kuitenkin kuvakaappauksen twiitistä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Oman toimenpidelistani kolmen kärki on selkeä.

1. Mestarien liigan loppuottelua ei voida pelata Pietarissa Gazprom Arenalla reilun 13 viikon kuluttua. Pelille on etsittävä uusi pelipaikkakunta mahdollisimman pian.

2. Venäjän ei voida näissä olosuhteissa sallia osallistuvan jalkapallon MM-jatkokarsintaan. Sen pitäisi kohdata tasan kuukauden kuluttua välierävaiheessa Puola kotikentällään Moskovassa. Otteluparin voittaja saisi vieraakseen joko Ruotsin tai Tshekin. Venäjä pitää sulkea ulos näistä otteluista mahdollisimman pian.

3. UEFA:lla on kaikki edellytykset sulkea venäläiset seurat ulos kansainvälisistä kilpailuista, sillä Venäjän sotatoimet ovat yksiselitteisesti kaikkien YK:n peruskirjojen vastaisia. Bännejä on langetettu ottelumanipulaatioiden, korruption tai taloudellisten epäselvyyksien vuoksi, mutta mikään niistä ei ole syynä niin merkittävä kuin sota. Pietarin Zenitin on määrä pelata tänään vieraissa Real Betisiä vastaan Eurooppa-liigan pudotuspeleissä. Parasta olisi sanoa jo ennen alkuvihellystä Zenitille, että ”kiitos, mutta ei kiitos”.

Ukrainan ja Venäjän Krimin valtauksessa tulehtuneet välit ovat vaikuttaneet jalkapalloiluun ennenkin. Ukrainan ja Venäjän maa- ja seurajoukkueet on pidetty jo vuosia erillään eri arvonnoissa, eivätkä kaikki ukrainalaiset seurat ole voineet pelata kotiotteluitaan europeleissä omassa kotikaupungissaan. Politiikka on siis sekoitettu urheiluun jo ennenkin. Ja niin sen pitää tapahtua nytkin.

Vladimir Putin olkoon Persona non grata myös jalkapalloilevalle maailmalle. Nyt on punaisen kortin paikka.

Aiheet Eurocupit FIFA Maajoukkueet Näkökulmat UEFA Ukrainan sota Ulkomaat Venäjä