Kun ajattelet italialaista jalkapalloa, ajattelet todennäköisesti catenacciota, nollapelejä ja aggressiivista puolustustaistelua. Kenties ensimmäiset muistosi ovat vuoden 1990 MM-kisoista, joissa Italian verkkoon iskettiin ensimmäinen maali vasta välierissä, tai kesän 2006 MM-kisat, jolloin Italiaa vastaan tehtiin vain yksi pelitilannemaali koko turnauksessa.

Ennen kuin Saša Kalajdžić ohitti Gianluigi Donnarumman hienolla puskulla näiden EM-kisojen neljännesvälierässä, Italia oli pitänyt maalinsa puhtaana 1168 minuuttia putkeen. Edellinen joukkue, joka oli onnistunut Italian puolustuksen murtamaan, oli Hollanti syksyllä 2020. Vastaavaan nollapeliputkeen ei ole pystynyt aiemmin yksikään Italian maajoukkue, ei edes vuoden 1990 Azeglio Vicinin organisoima puolustusmuuri.

Pintapuolisesti siis näyttää siltä, että Italian 32 peräkkäistä tappiotonta ottelua – uusi ennätys sekin – ovat tulleet hyvin perinteisiin italialaisiin jalkapalloarvoihin nojaten. Todellisuus on kuitenkin jotain täysin muuta, sillä Roberto Mancinin ryhmä on jotain aivan muuta kuin perinteinen Gli Azzurri.

Puolustus alkaa hyökkäyksestä

Nykyinen Italian maajoukkue ei makaa enää alhaalla omaa puolustuskolmannestaan dominoiden. Joukkueen ensimmäinen puolustaja on sen ylin hyökkääjä. Italia ottaa vastustajaan kiinni todella ylhäältä ja prässää aktiivisesti ja kollektiivisesti. Ciro Immobile on maailman parhaita korkean prässin käynnistäjiä, ja siksi elintärkeä pelaaja Mancinin Italialle.

Usein Immobile käynnistää prässin, johon yhtyvät painollisen puolen laituri ja keskikenttäpelaaja sekä mahdollisesti laitapuolustaja. Pelaajat houkuttelevat vastustajan puolustajan pelaamaan ainoalle vapaaksi jääneelle pelaajalle, johon isketään syötön jälkeen salamana kiinni.

Paineistettu puolustaja joutuu avaamaan epätoivoisesti keskialueelle, jossa Italialla on maailman parhaita tilojen ennakoijia ja syöttöjen katkojia palloja vastaanottamassa. Jos vastustaja ylittää Italian ensimmäisen linjan, puolustavat topparit aggressiivisesti ja mahdollisuuksien mukaan etupuolelta, mitä ei Italian maajoukkueen kohdalla ole perinteisesti nähty.

EM-kisojen ensimmäisellä ottelukierroksella vain Puola suoritti enemmän vastaprässitekoja kuin Italia. Joukkue ei halua odottaa, että vastustaja pääsee haastamaan sen puolustuksen, vaan haluaa katkaista sen pelinrakentelun heti alkuunsa. Nollapelien salaisuutena ei ole maailman pitävin puolustuslinja, vaan aktiivinen puolustaminen vastustajan kenttäpuoliskolta, minkä takia hieman hidastunutta toppariparia päästään haastamaan äärimmäisen harvoin.

Hyökkääminen on iloista ja vauhdikasta

Pallonriistojen jälkeen Azzurri lähtee saman tien kohti vastustajan maalia. Joukkue kykenee myös rytmittämään peliä hitaampien pallonhallintajaksojen kautta, mutta sen ensisijainen tavoite on edetä mahdollisimman nopeasti epätasapainoista puolustusta vastaan.

Hyökätessä Italian neljän miehen puolustuslinja taipuu kolmen alakerraksi, kun Leonardo Spinazzola nousee vasemmalla laidalla osaksi hyökkäyslinjaa ja Lorenzo Insigne kaventaa sisään tekemään peliä. Samalla Nicolò Barella nousee keskikentältä ylemmäksi, muodostaen käytännössä viiden miehen hyökkäyslinjan.

Juuri Spinazzolan nousut ovat mahdollistaneet Italian äärimmäisen koherentin hyökkäyspelaamisen. Belgiaa vastaan ensimmäinen maali oli seurausta siitä, että Spinazzola ja Federico Chiesa pitivät hyökkäyslinjan leveänä, mikä jätti tilaa Barellan pystyjuoksulle boksiin. Toisessa maalissa Spinazzola puolestaan sitoi laidallaan Thomas Meunierin itseensä, minkä myötä Insigne pääsi leikkaamaan keskelle ja luomaan itselleen vetopaikan.

Ilman Spinazzolaa pelaava Italia kohtaa täysin uuden haasteen, sillä Emerson Palmierista ei, vaikka hyvä pelaaja onkin, ole dominoimaan vasenta laitaa samalla tavalla. Tämä vaikuttaa väistämättä myös Insignen rooliin, ja täten koko Italian hyökkäyslinjaan.

Mancini hyötyy Sassuolosta

Voi ollakin, että Italia joutuu etenemään Espanjaa vastaan yhä useammin hitaan pallonhallintajakson kautta. Joukkueen pallonhallinnan käynnistäjinä ovat usein pelin primus motor Jorginho tai keskikentän vasemmalla kaistalla pelaava Marco Verratti. Jos keskikentän taikurit ovat pidettyinä, sormi ei kuitenkaan mene suuhun, sillä silloin jompikumpi toppareista nousee ylemmäs tekemään peliä.

Muun muassa Giorgio Chiellini pystyy osallistumaan pelinrakenteluun, sillä hän on viimeisten vuosien aikana joutunut parantamaan omaa jalalla pelaamistaan merkittävästi. Tämä johtuu siitä, että Juventusta ovat vuoron perään käskyttäneet sekä Maurizio Sarri että Andrea Pirlo, jotka edustavat uutta, aktiivisemman jalkapallon nimeen vannovaa italialaista valmentajasuuntausta.

Se, että Mancinilla on mahdollisuus peluuttaa nopeisiin suunnanmuutoksiin ja korkeaan prässiin perustuvaa jalkapalloa, on nimenomaan pelitavallisesti uuden italialaisen valmentajasukupolven ansiota.

Italialainen jalkapallo on muuttunut viime vuosina merkittävästi muun muassa Sarrin Napolin, Roberto De Zerbin Sassuolon, Gian Piero Gasperinin Atalantan, Antonio Conten joukkueiden ja Zdeněk Zemanin Pescaran myötä.

Etenkin De Zerbin kädenjälki on näkynyt vahvana tämän kesäisessä Italiassa. Gli Azzurrin pelissä on paljon sassuololaisia elementtejä, minkä lisäksi De Zerbi on lähes omin käsin kehittänyt turnauksessa paljon vastuuta saaneista Manuel Locatellista ja Domenico Berardista ne pelaajat, jotka he tällä hetkellä ovat.

Uudenlaisia jalkapalloihanteita vaalivat huippuvalmentajat ovat vallanneet alaa etenkin perinteisten jalkapallomahtien, Juventuksen ja Milanon joukkueiden, ulkopuolella. Tämä näkyy myös pelaajakehityksessä. Jos PSG:hen siirtyvää Donnarummaa ei lasketa, oli Italian ensimmäisen pudotuspeliottelun avauskokoonpanossa vastaan vain kaksi pelaajaa näistä kolmesta suurseurasta.

Uusien suuntauksien siirtymisestä maajoukkueeseen Mancini toki ansaitsee sulan hattuunsa. Maajoukkueen päävalmentaja on myöntänyt, ettei pysty enää peluuttamaan perinteistä italialaista jalkapalloa, ja on lähtenyt rohkeasti uudistamaan maajoukkueen pelityyliä uuden sukupolven pelaajien vahvuuksien varaan nojaten.

Mancini on rohkeasti nostanut pelirohkeita ja eteenpäin pelaavia nuoria maajoukkuerinkiin. Esimerkiksi Nicoló Zaniolo nousi maajoukkueeseen jo ennen ensimmäistä Serie A -otteluaan. Lisäksi Mancini on luottanut pelaajiin, jotka ovat pelanneet yhdessä jo nuorisomaajoukkueista asti. Pelaajat tuntevat toisensa hyvin, mikä on luonut Azzurrin ympärille enemmän seura- kuin maajoukkueelta tuntuvan ilmapiirin.

Ja kun pelaajat tuntevat, että heihin luotetaan, ovat tulokset yleensä hyviä. Yksitoista peräkkäistä nollapeliä ja 32 peräkkäistä tappiotonta ottelua eivät ole saavutuksia, joihin yltää joukkue, joka ei ole valmis voittamaan mestaruuksia. Samaan aikaan epäilijöitä on kuitenkin riittänyt, sillä Italian viihdyttävä ja hyökkäysorientoitunut jalkapallo ei ole sellaista, millä arvokisoja yleensä voitetaan.

Italia on hauska, mutta turnausjalkapallo ei kysy vain hauskanpitoa

Ottelut Itävaltaa ja Belgiaa vastaan kuitenkin todistivat, että Italia pystyy viihdyttämisen lisäksi myös kairaamaan tuloksia, vaikkei sen pelaaminen olisi parhaimmalla tasollaan.

Kumpikin Azzurrin maali neljännesvälierässä Itävaltaa vastaan kieli ennen kaikkea voitontahdosta. Ensimmäisessä maalissa Chiesa joutui ottamaan pallon mukaan naamallaan. Toisessa maalissa Andrea Belotti onnistui pitämään pallosta kiinni ja lopulta vapauttamaan Matteo Pessinan maalintekoon maassa maaten, kasvot Itävallan maalista poispäin suunnattuna. Joukkue osoitti sisua ja tahtoa silloin, kun sitä eniten kaivattiin.

Italian ei voi sanoa dominoineen peliä Itävaltaa vastaan. Joukkue ei pystynyt juurikaan organisoidusti luomaan maalipaikkoja, vaan sen parhaat paikat olivat ennemminkin mahtavien yksilösuorituksien seurauksia. Avainpelaajat eivät olleet terävimmillään, eikä alkulohkossa loistanut hyökkäys onnistunut murtamaan Itävallan puolustusta.

Mancini on sanonut, että hänen tärkein arvonsa on se, että pelaajilla on hauskaa kentällä. Se on myös näkynyt Italian pelistä, sillä joukkue on ennen kaikkea hauska ja viihdyttävä katsoa. Neljännesvälierä Itävaltaa kuitenkin osoitti sen, että turnausjalkapalloa ei ole luotu hauskanpitoa varten. Usein menestyvät joukkueet ovat niitä, jotka ovat henkisesti kovimpia ja valmiita luopumaan viihdyttävyydestä voiton edessä.

Itävaltaa vastaan Italia kuitenkin osoitti sellaista kypsyyttä, jota arvokisavoittoon vaaditaan. Se näytti, että se pystyy voittamaan myös ei-hauskalla tavalla. Ennen kaikkea joukkue osoitti, että sen hermot kestävät kovassa paikassa.

Belgiaa vastaan se pani kuitenkin vielä paremmaksi. Kun Spinazzola nilkutti pois kentältä, oli aikaa (lopullinen lisäaika huomioiden) jäljellä vielä 21 minuuttia. Noista minuuteista pallo oli pelissä yhdeksän.

Italia puolusti täydellisesti, piti palloa fiksusti – ja kulutti aikaa kaikin mahdollisin keinoin. Temppujen moraalisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ne toivat joukkueelle voiton. Ja tässä kohtaa turnausta voitto on se, joka merkitsee.

Viimeisen 21 minuutin aikana vihellettiin jopa 22 pelikatkoa. Italia ei antanut Belgian kerätä minkäänlaista momentumia takaa-ajoaan varten, sillä se tiesi, kuinka vaarallisesta vastustajasta on kyse.

Sillä ainoalla kerralla, kun pallo oli Spinazzolan loukkaantumisen jälkeen pelissä yhtäjaksoisesti yli minuutin, Belgia sai vapaapotkun vajaasta 30 metristä. Italialaiset kuitenkin käänsivät tämän uhan voitokseen mestarillisesti.

Rikkeen vihellyksestä siihen, että Kevin De Bruyne pääsi lopulta antamaan vapaapotkuaan, kesti lähes kaksi ja puoli minuuttia. Vapaapotkun jälkeen kesti vielä toiset kaksi minuuttia, ennen kuin Donnarumma oli laittanut pallon uudestaan peliin. Yhtäkkiä Belgian vaarallisin maalipaikka oli syönyt lähes kaiken takaa-ajoon käytettävissä olevan ajan.

[readmore from=em2021]

Johtoaan suojellut Italia oli kuin häivähdys entisaikojen Gli Azzurrista, joka pystyy hyydyttämään vastustajansa pelaamisen täysin ja pitämän yhden maalin johtoa lähes varmana voittona.

Ja juuri tuo häivähdys voi olla se tekijä, joka ratkaisee turnausvoiton kesällä 2021. Yksikään joukkue ei voita jalkapallon arvokisoja, jos se ei nauti pelaamisesta yhdessä ja osaa pitää hauskaa. Mutta yksinään se ei riitä. Voittamiseen tarvitaan myös sisua, riittävä annos kylmää realismia ja valtavasti henkistä kovuutta.

Mancinin ryhmä on todistanut, että se on valmis menemään pitkälle. Se on näyttänyt, ettei italialainen aaria ole pelkkää glamouria – se on juuri sitä, mitä kullakin hetkellä tarvitaan.

Lähteet: The Athletic, StatsBomb, NY Times

Aiheet de Zerbi Roberto Italia Mancini Roberto Näkökulmat