Näkökulma: Visio huippujalkapalloilun tulevaisuudesta – Euroopan Superliiga tarjoaa makeaa mahan täydeltä, mutta hyvin kalliiseen hintaan

Monen jalkapallon ystävän maailmaa ravisteltiin sunnuntaina, kun julkisuuteen alkoi tihkua tietoja 12 eurofutiksen jättiläisen perustamasta Euroopan Superliigasta. Huhut konkretisoituivat maanantain pikkutunneilla, kun osallistuva tusina julkaisi yhteisen tiedotteen ja vahvisti siten uutisten todenperäisyyden.

Jos Euroopan Superliiga toteutuu, tulee se olemaan monien mielestä suurin mullistus kansainvälisessä jalkapalloilussa sitten 1950-luvun. Päätös nykyisen Mestarien liigan edeltäjän Euroopan Cupin perustamisesta tehtiin maaliskuussa 1955, ja kilpailu käynnistyi vielä samana vuonna.

Ensimmäiset viisi Euroopan Cupin mestaruutta vei Alfredo Di Stefanon tähdittämä Real Madrid. Huomionarvoista oli kuitenkin laaja maantieteellinen levinneisyys heti alusta lähtien. Jo kaudella 1955-1956 osallistujia oli 16 maasta, seuraavalle kaudelle tuli kuusi lisää ja ensimmäinen suomalaisseura HPS:kin osallistui Euroopan Cupiin jo kilpailun neljännellä kaudella 1958-1959.

Viime vuosina Mestarien liigan luonne on muuttunut yhä enemmän ja enemmän. Kaukana ovat ajat, kun Steaua Bukarestin (1986) tai Belgradin Punaisen Tähden (1991) kaltaisia seuroja saatettiin kruunata Euroopan parhaaksi seurajoukkueeksi. Kuusysin puolivälieräpaikka kaudella 1985-1986 ja HJK:n selviytyminen Mestarien liigan lohkovaiheeseen kaudella 1998-1999 olivat suurenmoisia urotekoja, jotka ovat tätä nykyä silkkaa utopiaa.

Edes mestaria ei ole tullut Euroopan neljän suurimman liigan ulkopuolelta sitten Porton voiton vuonna 2004. Tänä vuonna välierissä on toki mukana PSG, mutta upporikas qatarilaisrahoitteinen seura luetaan resursseiltaan ehdottomasti TOP 4 -sarjojen suurimpien tasolle.

Rikkaat ovat rikastuneet, ja köyhät, jos nyt eivät köyhtyneet, niin ainakin rikastuneet suhteessa huomattavasti rikkaita vähemmän. Siten voi kai tiivistää Mestarien liigan 2000-luvulla nähdyn kehityssuunnan. Sen jopa looginen seuraava askel on ”Likaisen tusinan” irtiotto ja oman Euroopan Superliigan perustaminen. UEFA on itse ollut luomassa hirviötä, joka pelottelee nyt intohimoisimpia jalkapallofaneja kautta Euroopan.

Viisi hyvää puolta?

Kirjoitin jo sunnuntaina Euroopan Superliigasta ensimmäisen näkökulmatekstin. Puhuttavaa Superliigasta riittää silti valtavasti, joten yksi kirjoitus ei vielä sammuttanut sanallista ahneuttani.

Taustoitettakoon heti aluksi, että tästä näkökulmasta ei tule aivan sellainen, mikä alun perin piti. Pohdimme kollegan kanssa pitämässämme aivoriihessä, josko laatisimme tekstin ”Euroopan Superliigan viisi hyvää ja viisi huonoa puolta”. Koska hänkään – minua myönteisemmin hankkeeseen suhtautuvana henkilönä – ei keksinyt viittä positiivista seikkaa, päätimme luopua formaatista.

Joka tapauksessa pyrin tarkastelemaan myös valoisia puolia suunnitelmasta, vaikka se onkin saanut mediassa ja sosiaalisessa mediassa osakseen enimmäkseen musertavaa kritiikkiä. Pyrimme myös maalailemaan mahdollisimman realistista kuvaa siitä, miltä tulevaisuuden huippujalkapalloilu voisi näyttää. Jutun olettamuksena on joka tapauksessa se, että Euroopan Superliiga toteutuu, vaikka UEFA sitä raivokkaasti vastustaakin.

Huippuseurojen välisten otteluiden määrä kasvaisi huimasti

Euroopan Superliigasta innostuvien jalkapallon ystävien myönteisen suhtautumisen pääsyytä ei tarvitse pitkään pohtia. Luonnollisesti myös hankkeen puuhamiehet ja osallistuvien seurojen omistajat ja puheenjohtajat paasaavat siitä innoissaan.

Euroopan Superliigan SE juttu olisi tietysti se, että maailman parhaat pelaajat pelaisivat toisiaan vastaan viikosta toiseen. Huippuseurojen kohtaamisia nähtäisiin valtavasti nykyistä enemmän. Vielä ei ole tiedossa, mitkä kahdeksan seuraa kilpailun ensimmäiselle kaudelle tulisivat vahvistettujen 12 perustajajäsenen lisäksi, mutta jo nyt voidaan laskea, että nämä 12 pelaisivat keskinäisiä otteluita pelkän runkosarjan aikana yhteensä 60.

Ero nykyiseen on valtava, sillä kauden 2020-2021 Mestarien liigan lohkovaiheessa nähtiin näiden 12 joukkueen keskinäisiä otteluita yhteensä neljä: Real Madridin ja Interin sekä Juventuksen ja Barcelonan osuttua samaan lohkoon.

Makeaa olisi todellakin tarjolla mahan täydeltä, kun absoluuttisten tähtisikermien keskinäisiä otteluita pelattaisiin joka viikko useita kappaleita peräti 18 kierroksen ajan. On kuin videopelimaailma siirtyisi oikeille kentille ja etenkin TV-ruutuihin. Fantasioista tulisi totta.

Suljetun liigan ongelmat

Euroopan Superliiga toisi epäilemättä syntyessään jalkapallon pariin myös uusia faneja. Ihminen on sopeutuvainen, ja vaikka muutosvastarinta onkin juuri nyt suurta, saattaisi monien suuttumus laantua vuosien kuluessa. Ehkäpä viikottaiset Real Madridin ja AC Milanin tai Manchester Unitedin ja Liverpoolin väliset kamppailut houkuttelisivat jääräpäisimpiäkin sittenkin enemmän kuin Leedsin ja Newcastlen väliset valioliigakamppailut?

On kuitenkin hyvin helppo ymmärtää myös, mistä kritiikki Euroopan Superliigaa kohtaan kumpuaa. Yksinkertaisinta on lähteä liikkeelle urheilullisuuden puutteesta. Eurooppalaiseen joukkueurheilukulttuuriin on aina kuulunut se, että sarjaan voidaan nousta ja sieltä pudota. Suljetussa Euroopan Superliigassa tulisi vääjäämättä myös nykyistä enemmän panoksettomia otteluita, kun jatkopaikka karkaisi joltain joukkueelta liian varhain.

Ekslusiivinen klubi sammuttaisi käytännössä myös hyvää työtä tekevien kasvattajaseurojen, kuten vaikkapa Ajaxin tai Benfican nousun kirkkaimpiin parrasvaloihin. Olen melko varma, että vastustus Superliiga-suunnitelmia kohtaan olisi huomattavasti maltillisempaa, jos sinne pääsisi myös karsimalla mukaan ja siitä voisi huonosti pelatessaan pudota pois. Tätä riskiä perustajaseurat eivät kuitenkaan ole valmiita ottamaan.

Suomalaiset ovat toki tottuneet suljettuihin sarjoihin NHL:n ja muiden Pohjois-Amerikan ammattilaissarjojen kautta. Tuttu suljettu sarja on myös suomalaisille jääkiekon ystäville, sillä jääkiekon korkein sarjataso Liiga on ollut suljettuna yhtäjaksoisesti vuodesta 2013 lähtien (ja jo sitä ennen vuosina 2000-2008). Putoamismahdollisuuden poistuminen toi mukanaan häntäpään seurojen tyhjennysmyynnit, ja tehty ratkaisu on monien mielestä osasyy jo ennen pandemiaa tyhjentyneisiin jääkiekkokatsomoihin. Nähtäisiinkö alennusmyyntejä myös Euroopan Superliigassa jatkomahdollisuuksien mentyä?

Kasvattajasarja Valioliiga

Euroopan Superliigan perustajajäsenet ilmaisivat tiedotteessaan yhteistyöhalukkuutensa UEFA:n ja FIFA:n suuntaan, ja kertoivat samalla halustaan jatkaa myös omissa kansallisissa sarjoissaan. Niin Valioliigan, La Ligan kuin Serie A:nkin kanta on kuitenkin ollut toistaiseksi jyrkän kielteinen. Se on myös niiden vahvin valttikortti pyrkimyksissään estää Superliigan toteutuminen.

Käsitellään ensin epätodennäköisempää vaihtoehtoa, eli sitä, että jättiläisten annetaan lopulta jatkaa myös omissa kansallisissa sarjoissaan. Ongelmaton ei ole tämäkään skenaario. Esimerkiksi Espanjassa jättiläisten etumatka muihin La Liga -seuroihin on ollut ajoittain musertava, ja kun pohjattomista resursseista tulisi entistäkin pohjattomampia, saatettaisiin liigassa nähdä yhä enemmän tylyjä murskavoittoja. Tasoerot repeäisivät.

Superliiga-joukkueiden ottelumäärä kasvaisi myös täysin kohtuuttomaksi, sillä käytännössä ne pelaisivat kauden jokaisella viikolla kaksi peliä. Sarjojen puuhamiehiltä on saattanut unohtua sellainen ikävä tosiseikka, että pelaajat eivät ole robotteja. Ottelurasituksessa ei ole enää yhtään kiristämisen varaa, sillä kalenterit ovat jo nyt olleet tupaten täynnä. Ainahan Superliiga-seurat saattaisivat peluuttaa kansallisessa sarjassa (varmasti sinänsä vahvaa) ”B-joukkuettaan”, mutta ei sekään sarjojen maineelle eduksi olisi.

Jos taas Superliigaan lähtevät jättiläiset kansallisista sarjoistaan ulos lempataan, kuinka Valioliigalle, Serie A:lle ja La Ligalle käy? Sevillan tai Baskimaan derbyistä innostutaan Espanjassa varmasti vastakin, ja Leedsin, Evertonin tai Newcastlen kaltaisilla sarjoilla on oma vankka kannattajakuntansa.

Sarjojen ja seurojen tärkeimpiä tulonlähteitä ovat kuitenkin massiiviset TV-sopimukset niin kotimaassa kuin kaukomaillakin. Näiden sopimusten arvo romahtaisi dramaattisesti, jos fanitetuimmat seurat ja ihailluimmat pelaajat poistuisivat Superliigaan. Käytännössä se voisi johtaa siihen, että Valioliiga, La Liga ja Serie A olisivat tavallaan kasvattajasarjoja, ellei peräti farmiliigoja Euroopan jättiläisten pelaajatarpeita ajatellen.

Kukaan ei usko Valioliigan tai La Ligan kuolemaan, mutta niiden luonne muuttuisi. Mestaruustaistelut olisivat jännittävämpiä, tunnelma kenties jopa nykyistä parempi, mutta parhaat pelaajat ostettaisiin vuosi toisensa jälkeen Superliigan seuroihin.

Entäpä vanhat europelit sitten?

Kuinka UEFA sitten selviäisi siitä, jos Mestarien liiga pelattaisiin jatkossa ilman kaikkia sen kirkkaimpia timantteja? Tuskin kovin hyvin. Europelejä ei varmastikaan kokonaan kuopattaisi, mutta niiden vetovoima ja ennen kaikkea taloudellinen kiinnostavuus puhkeaisi, kun suosikkiseurat pelaisivat aivan toista kilpailua.

Mestarien liigaa seurataan kaikissa maailmankolkissa ja sen UEFA:lle tuomat tuotot ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Toissa kaudella tuloja tuli UEFA:lle Mestarien liigasta jo lähes kolme miljardia euroa, joista yli 2,4 miljardia euroja oli TV-oikeuksista saatuja tuottoja (lähde).

Halukkaita osallistujia europeleihin löytyisi varmasti edelleen, mutta sekä kilpailun tuotot että joukkueiden saamat palkintorahat olisivat aivan jotain muuta kuin nykyään. Kenties UEFA:n olisikin järkevää jollain aikajänteellä esimerkiksi luopua lohkovaiheesta ja palata vanhanaikaiseen suoraan pudotuspelimalliin?

Melko todennäköistä on, että Euroopan Superliigan toteutuessa UEFA:n oma mammuttimainen formaattiuudistus tuskin tulisi toteutumaan. Formaatin mukaan kilpailuun oli määrä ottaa 36 joukkuetta, jotka pelaisivat samassa sarjataulukossa. Kahdeksan parasta pääsisi suoraan pudotuspeleihin, ja sijat 9-24 pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle. Uudistuksesta piti tiedottaa maanantaina, mutta kuinkahan käy, kun Euroopan Superliiga ehti edelle?

Kiinnostavaa on, että Juventuksen toimitusjohtaja Andrea Agnelli on ollut Euroopan seurajoukkueyhdistys ECA:n puheenjohtaja vahvasti rakentamassa paitsi Mestarien liiga -uudistusta että ensi kesänä käynnistyvää UEFA:n ”kolmoskilpailua” Konferenssiliigaan. Agnelli näyttää kuitenkin eläneen vahvaa kaksoiselämää, sillä maanantain vastaisena yönä häntä nimitettiin jo Euroopan Superliigan johtokunnan varapuheenjohtajaksi. Agnelli eroaa tiettävästi ECA:n johdosta, hyvin ymmärrettävästi.

Positiiviseksi puoleksi Euroopan Superliigan suunnitelmissa voidaan varmasti laskea se, ettei naisjalkapalloilua ole unohdettu, vaan myös naispelaajille halutaan järjestää vastaava kilpailu. Ei olekaan sattumaa, että muun muassa Juventus, Real Madrid ja eturivin valioliigaseurat ovat perustaneet viime vuosien aikana omia naisjoukkueitaan ja alkaneet satsata myös pelaajistoon. Oletusarvoisesti naisten Superliigan osalta ei tulla puhumaan läheskään samoista palkintosummista kuin miesten Superliigassa, mutta jonkinlaista sosiaalista hyväksyntää hanke tätä kautta silti saanee.

Kiinnostava ajoitus

Superliiga-suunnitelmien paljastuksen ajoitus ei ole kiinnostava vain sen takia, että se etuili UEFA: formaattiuudistuksen julkistusta. Vaikka Football Leaksin melko hyvillä ja suhteellisen hyvin oikeaan osuneilla pohjatiedoilla jo marraskuussa 2018 julkaistussa Superliiga-jutussa ennakoitiin nykymuotoisen Mestarien liigan tulevan tiensä päähän kauden 2020-2021 päätteeksi, on koronapandemia tarjonnut sille erityisen oivallisen starttiajankohdan.

Olemme oppineet viimeksi kuluneen vuoden aikana, että huippujalkapalloa voidaan hyvin pelata, vaikka katsomoissa ei olisi ketään. Mestarien liigan huipennus viime elokuussa oli hieno tapahtuma tyhjilläkin stadioneilla. Tämän faktan avulla Superliigan järjestäjien on varmasti helppo myydä ideaansa rahoittajille ja TV-yhtiöille. Eikä katsomoissa nähdä tällä hetkellä protestin protestia – sattuneesta syystä.

Vaikka UEFA vetosikin jo sunnuntaina tunteikkaasti ”jalkapalloa rakastaviin ihmisiin” kehottaen heitä taisteluun Euroopan Superliigaa vastaan, on karu tosiasia se, että 12 liigan perustanutta seuraa eivät tarvitse fanejaan enää mihinkään.

Tämä on varmasti kärkkäästi sanottu, mutta seurojen miljardööriomistajat ovat enemmän kiinnostuneita yhdysvaltalaisista, kiinalaisista ja japanilaisista kanavapakettien ja fanipaitojen ostajista kuin siitä 12-vuotiaasta Pedrosta, joka säästää viikkorahoistaan Atlético Madridin pelien pääsylippuja varten tai siitä 88-vuotiaasta Ianista, joka on käynyt Arsenalin otteluissa 79 vuoden ajan.

Tätä kaikkea on pohjustettu silmiemme edessä jo vuosien ajan. Raharikkaat seurat ovat kiertäneet International Champions Cupin nimissä Yhdysvalloissa, Arabian Niemimaalla ja Japanissa markkina-alueitaan ja kuluttajapotentiaaliaan kasvattaen.

La Ligan El Clásicoita on pelattu Espanjan aikaan alkuiltapäivästä, jotta ottelu pelattaisiin kiinalaiskatsojien kannalta prime time -aikaan. Jopa Espanjan Supercup vietiin Saudi-Arabiaan kolmivuotisella sopimuksella. Pelaajahankintojakin tehdään sillä silmällä, minkä maan markkinoille saadaan kyseisen pelaajan henkilökohtaisen suosion avulla iskettyä vahvemmin kiilaa.

Mitä hiljaisempaa Camp Noulla tai Old Traffordilla – ”Unelmien teatterissa” – ennen pandemia-aikaa oli, sitä paremmin seuroilla meni. Stadionien täyttöastehan pysyi korkeana koko ajan. Vaikka lippujen hintoja onkin nostettu paikallisten duunarien ulottumattomiin, on turismi Kaukoidästä vetänyt. Kannattajat ovat vaihtuneet katsojiin, raivokkaat chantit selfie-poseerauksiin.

Kannattajat arvostavat perinteitä yli kaiken. Perinteikkäiden seurojen faniryhmien mielipiteille ei kuitenkaan Superliigan johtokunnassa korvia lotkauteta, vaan tärkeintä on, että TV-paketit myyvät maailmalla. UEFA:n vetoomuksen kohdalla pitäisi kysyä, kantautuuko taistelupyyntö myös aasialaisille tai amerikkalaisille jalkapallon ystäville saakka? Mikäli ei, jää sen painoarvo kovin pieneksi.

Kuka katsoo bluffin?

UEFA:n ja FIFA:n vahvimpana valttina pyrkimyksessä yrittää kaataa Superliiga-hanke on se, että se voisi halutessaan estää megaseurojen pelaajia pelaamasta EM- ja MM-kisoissa, joihin se oikeudet omistaa. On kuitenkin syytä epäillä, olisiko UEFA kuitenkaan valmis menemään niin pitkälle? Haluaako se vihat myös omille niskoilleen? Todennäköisemmin kyseessä on bluffi, jonka Superliiga on valmis katsomaan.

Mielenkiintoista on sen sijaan seurata, voisiko UEFA sulkea mahdollisesti elokuussa 2022 alkavan Euroopan Superliigan osallistujajoukkueet jo ensi kauden Mestarien liigasta pois? Voisi ehkä, mutta tulisiko ensi kaudesta eurokentillä sitten hyvin eriskummallinen välikausi, ja millainen vaikutus sillä olisi kesän pelaajamarkkinoihin? Ja joutuisiko UEFA hyvittämään TV-yhtiöille päätöksestä jättikorvauksia?

Vaikka Superliiga-suunnitelma olisikin vain megaseurojen häikäilemätön yritys kiristää UEFA:lta itselleen entistäkin parempia ehtoja, mittavampia etuoikeuksia ja suurempia menestyspalkkioita, ottavat Superliiga-seurat tässä jättimäisen riskin. Vaikka jonkinlainen rauha maahan palaisikin, saattaa moni silta vielä sitä ennen palaa.

Miten käy UEFA:n tärkeimpien avustusprojektien?

Superliigan seurojen maanantaiyönä julkaisemassa tiedotteessa vedottiin täysin tietoisesti globaaliin fanipohjaan, ”yli neljään miljardiin jalkapallofaniin”. Seurojen paikallisista faneista ei puhuttu sanaakaan.

Juventuksen Andrea Agnelli puhui jotain ”kasvaneesta solidaarisuudesta” ja Manchester Unitedin omistajaperheeseen kuuluva Joel Glazer sanoi Superliigan tuovan ”lisää taloudellista tukea laajemmalle jalkapallopyramidille”. Siitä, miten tämä tapahtuisi, ei kerrottu mitään.

Kenties kyseessä on klassinen ”trickle down” -teoria, jonka mukaan vauraimpien varallisuuden kasvaessa myös alempana tuloportailla olevien ansiotaso kasvaisi. Vaikka yritänkin, en silti hahmota, miten Superliigan seurat korvaisivat TV-tulojen häviämisestä aiheutuvat ansionmenetykset esimerkiksi muille Valioliigan ja La Ligan seuroille. Tai sitoutuisivatko ne rakentamaan stadioneja, harjoituskenttiä tai järjestämään valmentajakoulutusta?

UEFA on vauras kattojärjestö, joka on jakanut ympäri Eurooppaa kansallisille liitoille ja seuroille tukea koronapandemian tuomassa ahdingossa. Miksi 12 (myöhemmin ehkä useammankin) seurajättiläisen omistaman Superliigan voisi olettaa auttavan muita, täysin ulkopuolisia seuroja taloudellisesti? UEFA:n Grassroots-kampanjan 44 miljoonalla eurolla tuetaan muun muassa kestävää kehitystä, koulujen kanssa tehtävää yhteistyötä, tyttöjen harrastamista ja vammaisten jalkapalloilua (lisätietoja täältä). Mahtuvatko nämä Glazerin mainitsemalle laajemmalle pyramidille?

Mikä paikka ilmoittautuu Superliiga-kaupungiksi?

Ensimmäisten tuoreiden Superliiga-uutisten tulosta julki on pian kulunut vuorokausi. Mitä enemmän asiaa mutustelen, sitä todennäköisempänä pidän Euroopan Superliigan toteutumista – halusimmepa sitä tai emme.

Uskon, että moni jalkapallon ystävä tulee Superliigalle vielä anteeksi antamaan, vaikka nyt puhiseekin kiukkua. Halu nähdä Erling Braut Hålandin, Kylian Mbappén ja Marcus Rashfordin mittelevän eurokentillä jatkossakin voi olla monelle aivan liian suuri houkutus.

En myöskään usko, että UEFA:n ukaasi tähtipelaajien sulkemisesta arvokisojen ulkopuolelle toteutuisi. Sen ratkaisun hinta olisi yksinkertaisesti aivan liian suuri. Miksi tehdä ratkaisuja, joista kukaan ei voita mitään?

[readmore from=Euroopan-Superliiga]

Jos Euroopan Superliiga toteutuu, tekee se perinteisistä Valioliigaan, La Ligaan ja Serie A:han jäävistä seuroista yhteisöllisesti entistäkin vahvempia – mutta samalla taloudellisesti huomattavasti heiveröisempiä. Jos suomalaiset jääkiekon ystävät tietävät, kuinka Liigan häntäpään ja Mestiksen kärkipään joukkueiden erot ovat revenneet pahemman kerran sarjan sulkeuduttua, niin eurofutiksessa sama tapahtuisi varmaan potenssiin kymmenen. Jatkossa meillä olisi yksi monikansallinen Euroopan Superliiga sekä 54 kansallista kasvattajasarjaa ja pelaajahautomoa.

Sen toiveen Superliigalle esittäisin, että jos paikallisia faneja ei enää arvosteta ja televisio on jatkossa kaikki kaikessa, voitaisiin tulevina vuosina siirtää kaikki joukkueet pelaamaan samalle seudulle vaikka Qatariin tai Miamiin. Näillä seuduilla on jo riittävästi infrastruktuuria, ja pelaajat nyt ovat tässä leikissä pelkkiä pelinappuloita. Näin ottelutkin voitaisiin pelata helpommin siihen kellonaikaan, mikä tärkeimmälle yleisölle parhaiten sopisi.

Huippu-urheilu ristiin rastiin lentelyineen ei ole ekologisesti kestävää. Jos Superliiga haluaa näyttäytyä vastuullisena toimijana ja taata sen, että tulevinakin vuosikymmeninä huippufutiksella on paikkansa tässä maailmassa, olisi sen parasta keskittää koko toiminta pienelle levinneisyydelle, jolla pelireissut voidaan suorittaa bussilla. Jos ei heti, niin vaikka viiden vuoden päästä. Silloin Superliigasta löytyisi toinenkin positiivinen seikka pelillisen vetovoiman lisäksi.

Paikallisia faneja ei näissä suunnitelmissa enää kuunnella.