Näkökulma: Neljä päivää Maradonan menehtymisen jälkeen kuoli toinen suuri futispelaaja – se muistutti ajasta, jota ei enää ole

Papa Bouba Diop kuoli sunnuntaina. Ikää oli vasta 42 vuotta.

Jo 42 vuotta, tuumaan silti. Vuodet ovat vierineet turhan nopeasti.

Nykyään sitä tulee seurattua jalkapalloa enemmän tai vähemmän koko ajan. Eri sivustot, lehdet, sometilit ja podcastit tuuttaavat koko ajan uutta sisältöä maailmaan. Kun esiin nousee joku uusi pelaaja, parilla klikkauksella pelaajasta saa tietää jo paljon.

Se on työtä, se on vapaa-aikaa. Edelleen kiinnostavaa, muttei sellaisella lapsenomaisella tavalla.

Vuonna 2002 elettiin vielä toisenlaista aikaa.

Internet toki oli jo olemassa (kaikille nuoremmillekin lukijoille muistutuksena), mutta se oli vielä melko kankeaa. Transfermarkt oli perustettu kaksi, Wikipedia puolitoista ja Opta vuotta aiemmin. Ne eivät olleet vielä sillä tasolla, millä ovat nykyään.

Yleisen, helposti saavutettavan tiedon ulottumattomiin jäi vielä paljon tarinoita. Ehkä sitä voisi kuvailla jonkinlaiseksi murroksen ajaksi Diego Maradonan myyttisen ajan ja Lionel Messin ”tiedämme sinusta aivan kaiken -ajan” välissä.

MM-kisojen suuri sankari

Arvokisat olivat mahtavia hetkiä. Ovat toki nykyäänkin, mutta vähän eri tavalla. Vuonna 2002 pelaaja saattoi nousta – ainakin minun silmissäni – täydestä tuntemattomuudesta suuruuteen.

Sellainen pelaaja oli Papa Bouba Diop.

Olin 2002 kisojen aikaan 14-vuotias. Ei kesätöitä, ei menoja. Kisat pelattiin Japanissa ja Etelä-Koreassa. Ensimmäinen peli tuli Suomen aikaa heti aamusta, toinen aamupäivällä ja kolmas iltapäivällä. Aikataulu ei olisi voinut olla parempi!

Katsoin jokaisen pelin, vieläpä oikeasti katsoen. Nykyään ei enää osaa keskittyä vain katsomaan futista aidon naiivisti. Sitä huomaa vähän väliä selaavansa samalla puhelimella Twitteriä tai tilastoja tai mitä tahansa. 2002 moisia ei ollut.

2002 kisojen avausmaalin iski Papa Bouba Diop. Senegal voitti Ranskan. Se joukkue – siis Senegal, ei Ranska – teki vaikutuksen. Muistan suuren maailman hehkuttaneen El Hadji Dioufia ja Salif Diaota. Minulle Papa Bouba Diop oli suurin. Ja maalivahti Tony Sylva (muistaako kukaan muu niitä laakapotkuja?).

Oli aivan mahtavaa oppia pelaajia ja pelaajista kisojen aikana ihan vain katsomalla otteluita. Nimet jäivät ikuisiksi ajoiksi mieleen.

Nyt jos kysyttäisiin, kuka teki viime arvokisojen avausmaalin, ei olisi mitään hajua. Nykymaailman informaatioähkyssä kaikki pakkautuvat väistämättä harmaammaksi, tasapaksummaksi massaksi. Hassua sikäli, että nyt hienoista maaleista ja erikoisista tapahtumista voidaan rullata videoita eri kanavissa ympäri vuorokauden. Silloin ei voitu.

Liika realismi pilaa hyvät muistot

Kun kuulin Papa Bouba Diopin kuolemasta, nostalgiset ajatukset nousivat pintaan. Ollapa vielä nuori ja katsoa futiksen MM-kisojen kaikki pelit mukavasti kotisohvalla ilman huolta huomisesta.

Tuumasin myös, että siitä on pitkä aika, kun olen uhrannut ajatuksiani Bouba Diopille. Tein sen, mitä nykyään voi tehdä. Kävin Bouba Diopin uran numerot muutamassa minuutissa läpi.

En ollut koskaan ajatellut sen kummemmin, missä seurassa Bouba Diop pelasi ennen noita kisoja. Näemmä ranskalaisessa Lensissä. En ollut sen kummemmin ajatellut, miten Bouba Diop pärjäsi kisojen jälkeen Valioliigassa. Ihan ok. Maajoukkueessakin näemmä 62 ottelua.

Ehkei olisi pitänyt tarkistaa lainkaan. Huomaan, etten kaipaa tähän tarinaan liikaa realismia.

[readmore from=Näkökulmat]

Nykymaailmassa tietoa tulee koko ajan ja joka paikasta. Keskittymiskyky on paljon heikompi kuin aiemmin. Tuotan jatkuvasti itsekin tietoa lukijoiden silmien eteen.

Samaan aikaan huomaan kaipaavani rauhallisempaa maailmanaikaa. Sitä maailmaa, jossa futista saattoi katsoa rauhassa ilman jatkuvia itse aiheutettuja keskeytyksiä. Sitä maailmaa, jossa Papa Bouba Diop nousee täydestä tuntemattomuudesta ja jää ikuisiksi ajoiksi mieleeni.

PS. Piti tarkistaa myös, mitä Tony Sylvalle kuuluu. Ikää näemmä 45 vuotta. Lopetti uransa kymmenen vuotta sitten.