Näkökulma: Tuhat ja yksi mullistusta – SuomiFutis listasi koronaviruskriisin valtavat vaikutukset jalkapallomaailmaan

Erittäin suurta osaa maailman ihmisistä yhdistää tällä hetkellä kaksi painavaa toivetta. Ensimmäinen on se, ettei kukaan lähipiiristä sairastuisi, saati menehtyisi COVID-19-virukseen. Toinen taas on toive paluusta arkeen – se, että erinäisiä rajoituksia höllennettäisiin, pandemia menisi ohi ja saisimme pian taas tehdä samoja asioita kuin aiemminkin.

Toiveet tulevat nimenomaan tuossa järjestyksessä. Karanteeneista ja fyysisestä eristäytymisestä eroon pääseminen olisi ihanaa, mutta terveys ja ihmishenget menevät kaiken edelle. Juuri siitä syystä rajoituksetkin ovat olemassa.

Kukaan ei vielä tiedä, milloin koronakriisin voidaan todeta olevan ohi tai edes merkittävästi hiipunut. Joko normaali aika koittaa ensi syksynä, vai joudutaanko odottamaan pitkälle ensi vuoteen? Vai vyöryykö päälle myös koronaviruksen toinen tai kolmaskin aalto? Kenties pian hyökkää jo joku kokonaan uusi pandemia?

Koronakriisistä varmasti opitaan paljon. Jälkensä se tulee silti jättämään yhteiskuntaan monin tavoin, myös traagisin. Yrityksiä kaatuu, lama runtelee, masennus lisääntyy, perheitä hajoaa. Toivottavasti muutoksen aallot tuovat silti jotain hyvääkin velloessaan.

Koska SuomiFutis on jalkapallosivusto, keskitytään tässä artikkelissa siihen, millaisia muutoksia jalkapallomaailma tulee kokemaan. Jotkut niistä ovat akuutisti käsillä nyt jo, toiset heijastuvat kauemmas tulevaisuuteen. Osa perustuu faktaan, kun taas joidenkin tukena on pelkkä tuhruinen ja huonosti viritetty kristallipallo.

Kuten Veritas Stadionin valotaulu ohikulkijoille julistaa: ”Jalkapallon aika tulee vielä”. Se vaan voi näyttäytyä hyvin erilaisena kuin tähän saakka.

Futiskalenteri myllätään kunnolla uusiksi

Koronaviruspandemia sotki niin kansainvälisen kuin kansallisenkin jalkapallokalenterin oikein huolella, eivätkä vaikutukset tule rajoittumaan vain tähän vuoteen. Miesten EM-kisat siirrettiin jo vuodelle 2021, samoin olympialaiset ja Copa América. Naisten EM-kisat puolestaan sysättiin vastaavasti vuodelle 2022.

Aikuisten arvokisoissa puhutaan sentään ”vain” siirtämisestä, kun taas lukuisia juniorien EM- ja muita arvoturnauksia peruttiin kokonaan. Pelaajia käy sääliksi, sillä ikäkausiturnaus saattoi olla monelle nuorelle urheilijalle elämän ainoa tilaisuus kokea henkilökohtaisesti arvokisojen taikaa. Suomen joukkueilla oli hyvät mahdollisuudet päästä mukaan niin tyttöjen kuin poikienkin arvoturnauksiin.

Belgian ja Hollannin liigakaudet on jo julistettu päättyneeksi, mutta suurimmassa osassa muita maita haaveillaan vielä pelien jatkumisesta. Jos Euroopan huippusarjoja vielä pystytään jatkamaan, venyy kauden päätös heinäkuun loppuun. Uuden jalkapallokauden pitäisi tavallisesti alkaa elokuussa, mutta tänä vuonna se ei taida mitenkään onnistua.

Eurooppa-liigan ja Mestarien liigan loppuotteluita uumoillaan tällä hetkellä pelattaviksi elokuun lopussa. Sekin vaikuttaa luonnollisesti myös seuraavan eurokauden kalenteriin. Yleensä tulevan kauden karsintavaiheen pitäisi alkaa kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta tänä vuonna sillloin ei ehkä edes tiedetä kilpailuun osallistuvia joukkueita. Suomalaisjoukkueiden europeleistä ei puhu juuri nyt kukaan.

Tästä piti tulla kaikkien aikojen futiskesä Huuhkajien historiallisine EM-kisoineen. Nyt tästä on tulossa parhaimmillaankin vain hyvin outo futiskesä.

Pitkän tähtäimen muutokset

Liian ahtaista jalkapallokalentereista on puhuttu jo vuosikausia ennen kuin kukaan osasi edes aavistaa koronapandemian uhkaa ja laajuutta. Meteliä asiasta ovat pitäneet etenkin Jürgen Klopp ja Pep Guardiola, joiden suojatit Liverpoolissa ja Manchester Cityssä tahkoavat vuodessa poskettoman hurjia ottelumääriä – etenkin arvokisavuosina.

Kuten todettua, ensi kaudestakin tulee kummallinen tämän kauden katkonaisuuden ja venymisen myötä. Euroopan huippuliigat käynnistynevät joskus syyskuussa, europeleistä ei ole mitään tietoa ja maaotteluitakin pitäisi joskus pelata. Tavallisesti ottelusiirtoihin johtavat talvimyrskyt, tekniset ongelmat tai yksittäisen ottelun fanien käytöshäiriöt, mutta koronaviruskriisi siirsi kerralla useita sarjakierroksia. Tulevaisuutta ajatellen ottelukalenteria olisi nyt erittäin järkevää keventää.

Helppo askel olisi luopua liigacupeista ja kaksiosaisista cup-otteluista kansallisissa cupeissa. Ne paisuttavat ottelukalentereita aivan liikaa muun muassa Englannissa ja Ranskassa. Järkevää olisi myös pääsarjojen joukkuemäärien vähentäminen. Saksassa pärjätään hyvin 18 joukkueella, eikä kahdella joukkueella supistaminen tekisi pahaa Espanjassa, Englannissa tai Italiassakaan.

Ongelma on, kuten aina, vallanpitäjien tahtotila. Enemmän otteluita tarkoittaa enemmän rahaa, mutta vähän vähempään tyytyminen helpottaisi kriisitilanteeseen reagoimista. Normaalitilanteessakin pelaajat palautuisivat paremmin ja pelien taso nousisi.

Uudesta Mestarien liigan korvaavasta Superliigasta ei puhu nyt kukaan. Ottelumäärän kasvattaminen ja ristiin rastiin lentely ei vain ole nyt muodissa.

Miten käy Nations Leaguen?

Huuhkajien piti kohdata harjoitusotteluissa maaliskuussa Puola ja Ranska, ja kesäkuussa Ruotsi ja Viro. Kaikki ottelut jouduttiin kuitenkin perumaan tai siirtämään. Seuraavaksi maaotteluita toivotaan pelattavan syyskuussa alkavassa Nations Leaguessa, mutta on hyvin mahdollista, että seuraavat maaottelut pelataankin vasta ensi vuonna.

Nations Leaguessakin liikkuu suuria rahasummia, mutta muuten koronakriisi muistutti, kuinka verrattain pieni sen urheilullinen merkitys edelleen on. Jos Nations League joudutaan tältä syksyltä perumaan, ei menetys ole kovinkaan kummoinen verrattaessa EM-kisoihin, kansallisiin sarjoihin tai Mestarien liigaan. Kauden 2020 painos voitaisiin siirtää suoraan vuodelle 2022.

Kaatuuko seuroja tai jopa kokonaisia liigoja?

Maailmassa tuskin on jalkapalloseuraa, jonka taloutta koronakriisi ei koettelisi. Kaikkein suurimmat ja rahakkaimmat tulevat kyllä kriisistä selviytymään, mutta muuten jälki voi olla tuhoisaa. Seuroja tulee menemään konkurssiin kautta maailman paljon – kenties valtavan paljon – ja jopa kokonaisilla sarjoilla voi olla vaikeuksia.

Maailman suurimpien liigojen pelastus ovat pitkälti niiden massiiviset TV-tulot, mutta pienemmissä futismaissa ollaan yleisötuloista erittäin riippuvaisia. Jollei FIFA tai UEFA pudota jostain satumaista miljoonapottia, ollaan suuressa kiipelissä myös Suomessa.

Tätä ei tunnu hyvältä sanoa (tai siis kirjoittaa) ääneen, mutta pelkään pahoin, että moni suomalaisseura romuttuu koronakriisin jalkoihin. Harrastetoimijana toivottavasti pysytään pystyssä, mutta ainakin kilpailutoiminta hankaloituu pahemman kerran. Tulevina vuosina lisenssiprosesseissa on hyvä vähän höllätä.

Neymar saa pitää ennätyksensä vielä pitkään

Futisjännärien tietynlaisia kohokohtia ovat aina ”silly season” ja siirtokesä. Tänä vuonna siirtokesästä on ensinnäkin tulossa siirtosyksy, eikä siitä odoteta erityisen räväkkää.

Siirtoja tullaan näkemään vähän, ja megasiirtoja vielä vähemmän. Seuroilla ei yksinkertaisesti ole rahaa.

Kansainvälinen media pyörittää mieluusti huhumyllyssään erinäisiä skenaarioita ”vaihtokaupoista”, mutta toistaiseksi pelaajatreidejä on huippujalkapalloilussa nähty varsin vähän. Kenties tuo kaupan muoto ottaa seuraavassa siirtoikkunassa tuulta alleen? Kun tilin kate on matalampi, on hyvä paikata oman joukkueen puutteita luopumasta pelaajasta osastolla, jolla on ylitarjontaa.

Kun brassitähti Neymar siirtyi kesällä 2017 huikealla uudella 222 miljoonan euron ME-summalla Barcelonasta Paris Saint-Germainiin, maksettiin hänestä yli tuplasti aiempaa ME-siirtosummaa enemmän. Jo silloin oletettiin, ettei ennätystä tulla kovin nopeasti rikkomaan, mutta nyt ajatus on vielä paljon, paljon kaukaisempi.

Viime vuosina yli sadan miljoonan euron siirtokorvauksista on tullut suhteellisen normaaleja, mutta nyt otetaan takapakkia. On hyvin mahdollista, ettei seuraavassa siirtoikkunassa makseta sataa miljoonaa euroa kenestäkään.

Yksi kärkihuhuista on ollut Lautaro Martínezin siirtyminen Internazionalesta Barcelonaan. Argentiinalaisen sopimuksessa on 111 miljoonan euron ulosostohinta. Todennäköisemmin Barca kuitenkin maksaa hyökkääjästä 70 miljoonaa ja tarjoaa pari pelaajaansa alehinnalla toiseen suuntaan.

Täysin siirtomarkkinat eivät tietenkään kuole. Jos esim. Barcelona Lautaro Martínezin hankkii, on Interillä yhtäkkiä mukava perusta siirtokassalleen. Siitä raha lähtee vääjäämättä valumaan alaspäinkin. Aina löytyy joku riittävän rikas seura pelaajan ostamaan, ja joku toinen riittävän epätoivoinen myymään.

Jollain tavalla siirtomarkkinoiden tilapäinen jäähtyminen vaikuttanee myös liigojen sisäisiin ja niiden välisiin voimasuhteisiin. Menettävätkö megarikkaat seurat kilpailuetuaan, kun ne eivät onnistukaan poimimaan kaikkia haluamiaan kirsikoita kakusta, vaan pelaajakasvatuksen ja laadukkaan scouttauksen merkitys korostuu? Vai käykö juuri päinvastoin, ja tasoerot kasvavat, kun rikkaat ostavat edelleen parhaat päältä, mutta omien sarjojensa lilliputit vetävät säästöliekillä?

Kieltämättä pahaa ei tekisi sekään, jos kulurakennetta järkevöitettäisiin muutenkin. Futiksen supertähtien palkkataso on karannut täysin käsistä – huippuagenteista puhumattakaan. Jos tähtitieteellisiä ansiotasoja hieman laskettaisiin talouskriisin seurauksena, voisi Financial Fair Play toteutua kuin itsestään. Toisaalta taas TV-sopimusten arvot tullevat tulevina vuosina vain kasvamaan. Tulevat kuukaudet osoittavat, kuinka kiinnostava TV-tuote on, kun pelit pelataan ilman yleisöä.

Katsojien osa ja television merkitys

Niin Suomessa kuin maailmallakin katsotaan tulevina kuukausina jalkapalloa vain televisiosta, ei stadioneilla. Jokainen valistunut kansalainen tietää jo, että suuret yleisötapahtumat ovat varsinaisia viruslinkoja, ja niiden salliminen lienee vihoviimeisiä poistettavia rajoituksia.

Tämä on iso juttu. Pelaajatkin ehtivät jo maaliskuun alussa valitella, kuinka orpo olo oli pelata, kun katsomot olivat tyhjiä. Tanskassa suunnitellaan jo Drive in -jalkapalloa, ja Valko-Venäjällä katsomoita on täytetty pahvisilla katsojilla cheerleaderien pitäessä huolta tunnelmasta. Mikään tekninen oivallus ei kuitenkaan pysty korvaamaan fanaattisia katsojia.

Suurten liigojen seurat tulevat katsojien puuttumisesta selviämään, sillä niiden tärkeimmät tulonlähteet ovat TV-tulot ja sponsorimiljoonat. Katsojia ei varmasti aliarvioida, mutta elintärkeitä ne eivät lyhyellä aikajänteellä ole.

Suomessa asia on toisin. Muun muassa Veikkausliigan kärkiseuroihin lukeutuvasta Ilveksestä todettiin, että noin 40 prosenttia seuran tuloista koostuu pääsylipputuloista ja ottelujen yhteydessä tehtävästä oheismyynnistä. Alemmilla sarjatasoilla ja Kansallisessa liigassa katsojatulojen osuus on vielä paljon, paljon suurempi.

Seurat tarvitsevat ehdottomasti maksavia katsojia. Koska valtioneuvosto kielsi keskiviikkona yli 500 hengen yleisötapahtumat toistaiseksi vain heinäkuun loppuun, lienee päätöksessä kauden 2020 pelaamisesta kyse pitkälti siitä, ovatko seurat ja sarjaorganisaatio halukkaita ottamaan tietoisen, mutta toiveikkaan riskin siitä, että elokuusta eteenpäin katsomot voitaisiin avata?

Tyhjille katsomoille pelaaminen olisi suomalaisseuroille lähinnä menoerä. Jos on kuitenkin toivoa siitä, että ”vain” kauden ensimmäinen kolmannes pitää katsojat kodeissaan, kenties kausi halutaan ja uskalletaan käynnistää.

Katsojien käyttäytyminen

Jalkapallofanien vieroitusoireet futiksesta ovat varmasti pahat, kun ilmat lämpenevät ja ruoho vihertää. Jokainen joutuu silti myöntämään itselleen, ettei katsomoon ole asiaa vielä aikoihin. Luultavasti se ainakin houkuttelee ostamaan kaikki mahdolliset TV-paketit futiksen toivossa. Eihän baareihinkaan olisi nykytiedon varassa mahdollista mennä pelejä katselemaan.

Vaikka yleisötapahtumarajoitukset loppukesästä poistettaisiinkin, niin mitä sitten tapahtuu? Uskaltavatko ihmiset silloinkaan lähteä istumaan vieri vieressä katsomoihin, yhä tartuntaa peläten? Kestääkö vuoden vai kaksi ennen kuin maltillisimmatkin palaavat taas stadioneille? Hajoavatko huutosakit, kun enää ei olekaan turvallista huutaa ja laulaa kylki toisen kyljessä? Milloin olisi soveliasta halata vieruskaveria tai heittää edes yläfemmoja?

Uskon kyllä vakaasti siihen, että jossain vaiheessa tilanne normalisoituu ja jalkapallomaailmakin nousee taas ylväänä takajaloilleen. Poikkeustila jääköön poikkeustilaksi, ja kuningas Jalkapallo palaa valtaistuimelleen ylväänä viimeistään vuonna 2022.

Mutta kuinka pitkään katsomoihin menoa aristellaan? Huligaanit ovat käyttäneet maailmalla jo pitkään huiveja kasvojensa suojina, mutta käyttävätkö ultrat ja muutkin jatkossa kasvomaskeja fanikatsomoissa? Onko käsidesiä jatkossa aina tarjolla sisääntuloporteilla ja kaljatiskillä?

Jos jo alkukesästä suomalaisiin katsomoihin päästettäisiinkin muutama sata katsojaa, niin miten homma toimisi? Porrastetaanko stadionille tulo ja stadionilta poistuminen? Pitäisikö muihin katsojiin jättää kaksi tyhjää tuolia väliä? Saisiko makkaraa myydä, ja millaisia turvavälejä jonossa edellytettäisiin?

Yhtenä ratkaisuna katsojien päästämiseksi katsomoihin on esitetty korona- ja vasta-ainetestejä ja lääkärintodistusta kännykkäsovellukseen. Kustannuksia syntyisi tästäkin, mutta idean keskiössä on ajatus siitä, että katsomoon pääsisi vain, jos pystyy todistamaan, ettei tuo mukanaan uhkaa koronavirustartunnasta.

Suurissakin liigoissa tilanne olisi uusi, sillä kovin pian tuskin Kaukoidästä lennetään Camp Noulle Lionel Messiä ihailemaan. Lippukauppa luultavasti takkuilee vielä ensi talvenakin.

Suomalaispelaajien muuttunut tilanne

On selvää, että jalkapalloilijoitakin pelottaa. Jos esiintyjät päästetään lavalle ennen katsojia, riskeeraavat he terveytensä. Jos tartunta jostain tulee, niin vaikka itse pääsisikin helpolla, voi oma perhe ja lähipiiri olla vaarassa.

Kuinka kalliiksi pelaajien peluuttaminen tulee? Tarvitaanko Suomessa joukkuekaranteenia ennen otteluita, ja pitääkö pelaajia testata kolmen päivän välein? Jos pitää, kuka viulut maksaa?

Jos on Jalkapallon Pelaajayhdistys JPY yrittänyt pitää vuosien saatossa meteliä jalkapalloilijoiden heikosta sopimusrakenteesta ja oikeusturvasta, niin nyt asiat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Ansiosidonnaista työttömyysrahaa jalkapalloilijat eivät saa, joten moni on joutunut kriisin myötä pahaan taloudelliseen ahdinkoon. Veikkausliigassa pelaaminen on ennenkin ollut kutsumustyö, sillä keskipalkka sarjassa oli vuonna 2018 vain noin 1 650 euroa/kuukausi.

Nimekkäistä Veikkausliigan pelaajista esimerkiksi Jonne Hjelm, Aleksei Kangaskolkka, Marco Matrone, Johannes Westö ja Joni Aho lopettivat pelaajauran verrattain nuorina, kun maailmalla tupataan nostamaan nappikset naulaan usein vasta 35 vuoden rajapyykin ylityttyä. Siviilimaailma ja ”oikeat työt” kävivät liian houkutteleviksi. Koronaviruskriisin esille nostamat kehnot työehdot eivät varsinaisesti jalkapallouran houkuttelevuutta lisää.

Perustulo on ollut esillä suomalaisessa poliittisessa keskustelussa jo joitain vuosia. Luultavasti koronaviruskriisi on tuonut perustulolle uusia kannattajia, mahdollisesti myös jalkapalloilijoiden keskuudessa. Tällöin hädän hetkellä byrokratiamuuriin ei törmäisi, vaan jonkinlainen pehmuste olisi alla, kun työt vietäisiin.

[readmore from=Koronavirus]

Muuttuu pelaajien toiminta luultavasti kentänkin puolella. Harvoissa edelleen pyörivistä sarjoista eräs Nicaraguan pääsarjapelaaja kertoi, kuinka oudolta tuntuu lähestulkoon väistellä kontakteja tartuntariskin minimoimiseksi. Muita pelaajia tai tuomareita ei kätellä ennen tai jälkeen pelien, saattajia ei käytetä eikä joukkueen yhteisiä tuuletuksia ja halailuja arvatenkaan nähdä. Kontaktilajia pelataan tulevina kuukausina rajoitetuin kontaktein.

Pelaajilta kysytään asennetta muutenkin. Kun rummut, chantit ja pilkkahuudot ovat poissa, pitää kipinä otteluihin löytyä syvältä sisimmästä. Mies miestä vastaan, vihreä nurmi ja pallo – siinä pelkistetty pelin sydän. Vaikkeivät ”paidat olisikaan maalitolppina”, on asetelmassa jotain äärimmäisen nostalgista.

TV- ja sponsorisopimuksista akuuttia hätäapua?

Jotta Veikkausliigaa voidaan ylipäätään tänä vuonna pelata, toivottaneen seurassa vetoapua ja pelisilmää myös TV-oikeudet omistavalta Sanoma Oy:ltä sekä sarjan nimisponsori Veikkaukselta. Nämä tahot eivät hyödy siitä tippaakaan, jos koko kausi jää pelaamatta. Ykkösen osalta lisätukea toivotaan vastaavasti Elisa Viihteeltä.

Jos TV-yhtiö pystyisi jyvittämään seuroille vähän tuntuvamman potin oletettavasti kasvavasta TV-pakettien tilausmäärästä, olisi seuroilla paremmat mahdollisuudet selviytyä ensi talveen. Kenties jotain uusiakin paketteja voitaisiin keksiä, joista seurat voisivat saada välittömästi suuremman osuuden. Uskoisin, että kannattajatkin haluavat paikallista seuraa tukea ja suosikkinsa pelejä nähdä. Sponsoriltakin lisätuki seuroille varmasti kelpaisi.

Karsitaanko turhaa lentämistä?

Luultavasti kahden-kolmen vuoden kuluttua jalkapallomaailma näyttää pitkälti samalta kuin kaksi kuukautta sittenkin, mutta joitain muutoksia varmasti tulee.

Lentoliikenne on maailmanlaajuisessa hätätilassa. Yleisesti uskotaan, että se ei entiselleen enää palaa, vaan lentäminen kallistuu, yhtiöitä kaatuu ja vuoroja vähennetään. Kenties myös jalkapallobisneskin vähentää lentelyä, sillä hillittäisiinhän siten myös toista suurta kriisiä, ilmastokriisiä.

Valioliigan ja La Ligan jättiläiset ovat viettäneet viime kesiään Yhdysvalloissa ja Kaukoidässä show-luonteisissa otteluissan ja harjoitusleireillä. On vaikea nähdä, että näihin palattaisiin niin pian kuin suinkin mahdollista, olkoonkin että reissut ovat näille seuroille todellisia rahasampoja.

Kenties myös muilla saroilla päädytään karsimaan tarpeetonta liikkumista. Olisiko Final Four- tai Final Eight -mallit toimivia tulevinakin vuosina europeleissä? Tai voisiko europelien karsintavaiheita tai maajoukkueiden arvokisakarsintoja pelata osin turnausmuotoisina?

On vielä hyvin varhaista ennustaa tämänkaltaisia muutoksia, mutta melko varmaa on, että paluuta vanhaan ei ole. Onpa sitäkin aprikoitu, että koronaviruspandemia panee ihmisten arvomaailmoja uusiksi. Vaikka monille meistä ”elämä onkin osa jalkapalloa” – kuten sanonta kuuluu – niin jatkossa futiksesta tullee sittenkin vain hemmetin tärkeä sivuseikka.

Jalkapallon aika tulee vielä, se on varmaa.