Näkökulma: Suomi astui Urheilugaalassa uuteen aikaan – jalkapalloyhteiskunnaksi ei silti muututa juhlasaleissa

Jokainen suomalaisen urheilun ystävä osasi odottaa torstaina vietetystä Suomen Urheilugaalasta jalkapalloilun paraatimarssia. Siinä ei ollut mitään yllättävää, että Huuhkajien EM-kisapaikan varmistuminen valittiin vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi, Huuhkajat Vuoden joukkueeksi ja Markku Kanerva vuoden valmentajaksi.

Kaksoisvoitto Vuoden Urheilija -äänestyksessä oli silti varmaan enemmän kuin useimmat uskalsivat odottaa. Ja olihan äänestyksen historian ennätyspisteet tehneen Teemu Pukin ylivoima suorastaan musertavaa. Pukki sai urheilutoimittajilta ykkössijoja noin viisi kertaa enemmän kuin sijoille 2-5 sijoittuneet urheilijat yhteensä.

Litmanen ja Hyypiä yhä omissa sfääreissään

Pukin murskavoitto merkitsee Suomen siirtymistä lopullisesti uuteen aikaan. Omassa lapsuudessani oli käytännössä mahdotonta, että joukkueurheilijaa olisi voitu Vuoden Urheilijaksi valita. Nyt viiden parhaan joukossa oli neljä joukkuelajien edustajaa.

Samalla Pukin äärimmäinen menestys korostaa uskoakseni sitä, että suomalaisten keskuudessa arvostetaan edelleen eniten niitä saavutuksia, jotka on tehty Suomen lippu rintapielessä tai urheiluasussa. Kotkalaishyökkääjän kymmenen maalia EM-karsinnoissa oli uskoakseni se näyttö, joka Pukin Vuoden Urheilija -valinnan lopullisesti ratkaisi. Sillä ei kai siinä ole mitään väärää, jos toteaa Pukin seurajoukkuenäyttöjen edelleen kalpenevan aiempien joukkueurheilijana kunnian voittaneiden Jari Litmasen ja Sami Hyypiän rinnalla?

Kun Jari Litmanen valittiin vuoden 1995 parhaaksi urheilijaksi, teki hän kyseisenä vuonna kaksi maalia A-maajoukkueessa – yhden San Marinoa ja yhden rankkarista Kreikkaa vastaan. Litmanen kuitenkin voitti vuonna 1995 ensimmäisenä suomalaisena jalkapallon Mestarien liigan Ajaxin johtavana pelaajana ja sijoittui Ballon d’Or -äänestyksessä kolmanneksi.

Sami Hyypiä sai saman kunnian vuonna 2001, kun Liverpool voitti kolme pokaalia samalla kaudella: FA Cupin, Liigacupin ja UEFA Cupin. Päälle tulivat vielä hieman vähemmän arvostetut UEFA Super Cup ja Community Shield seuraavan kauden alkajaisiksi. Toppari valittiin myös UEFA:n vuoden joukkueeseen. Ballon d’Or -äänestyksessä Hyypiä sijoittui sijalle 18, kolmanneksi parhaana puolustajana Bixente Lizarazun ja Alessandro Nestan jälkeen.

Vertailun vuoksi Pukki ei yltänyt viime vuonna 30 pelaajan ehdokaslistalle Ballon d’Or-äänestyksessä. Suuren kansainvälisen toimittajaraadin brittilehti Guardianille joulukuussa laatimassa TOP 100 -pelaajien listauksessa Pukki rankattiin maailman 84. parhaaksi pelaajaksi.

Jos noita Litmasen ja Hyypiän tuolloisia saavutuksia yrittää asetella vastaamaan joitain tämänhetkisiä maailmantähtiä, niin kenties sopivat verrokit olisivat vaikkapa Mohamed Salah ja N’Golo Kanté. He ovat viime kauden Mestarien liigan ja Eurooppa-liigan voittajia, ja jokseenkin samassa asemassa joukkueissaan kuin Litmanen ja Hyypiä voittojensa hetkillä.

Yksilöurheilijoilla välivuosi

Vaikka Litmasen ja Hyypiän saavutukset voittovuosinaan olivat suurenmoiset, saivat he omina kunnian vuosinaan armottoman kovan vastuksen yksilölajien edustajilta. Litmanen jätti vuonna 1995 taakseen yleisurheilun maailmanmestari Valentin Konosen, kolme EM-kultaa uineen Jani Sievisen ja historiallisen jääkiekon MM-kultajoukkueen.

Hyypiälle hävisivät vuonna 2001 sensaatiomaisen maailmanmestaruuden voittanut ampujahiihtäjä Paavo Puurunen, Lahden MM-kotikisoissa kolme mitalia voittanut Samppa Lajunen, samojen kisojen maailmanmestari Pirjo Muranen (os. Manninen) ja yleisurheilun MM-mitalistit Aki Parviainen ja Arsi Harju.

Emme saa koskaan tietää, miten Pukin olisi käynyt, jos tänä vuonna vastassa olisi ollut suksilajien maailmanmestareita tai keihäsmitalisteja. Nyt ainoa yksilölajien maailmanmestari tämänvuotisen äänestyksen TOP 10:ssä oli pyörätuolikelaaja Leo-Pekka Tähti. Lisäksi nyrkkeilijä Mira Potkonen juhli EM-kultaa.

En halua missään tapauksessa mitään Teemu Pukilta pois ottaa, mutta tosiasia on, että kilpailu nimen omaan Vuoden Urheilija -kategoriassa oli keskimääräistä vuotta heppoisempaa. Vuoden Valmentajan ja Vuoden Joukkueen tittelit olivat paljon tiukemmassa. Pukin EM-karsintamaalit ja Englannin Mestaruussarjan maalikuninkuus ovat joka tapauksessa ikimuistoinen osa suomalaista jalkapallo- ja urheiluhistoriaa.

Pukki on loistava jalkapalloilija ja upea ihminen, mutta hänen valintansa – kilpailutilanteen ollessa mikä oli – oli tänä vuonna jopa helppo. Nyt voidaan yhteisesti hymistellä urheilutoimittajien ”äänestäneen oikein”.

Pukin kiitospuheessa toissijaista oli puheen sisältö, sillä katsojille välittyi sympaattinen kuva maanläheisestä sankarista, jota tilanne herkisti enemmän kuin kertaakaan aiemmin julkisuudessa. Pukin itkun pidättely vahvisti luultavasti monille futisjunioreille, millainen unelma olisi saada joskus seistä tuolla samalla lavalla.

Ensi vuonna lavalla taas olympiamitalisti?

Vuoden Urheilija -valinnoissa on eletty vuosien saatossa jatkuvaa muutosta. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja ensimmäiset vuosikymmenet se oli omistettu hiihtäjille ja juoksijoille, joidenkin olympiavoittajien tehdessä poikkeuksen. Ensimmäinen historiallinen rajapyykki koettiin vuonna 1973, kun Mona-Lisa Pursiainen voitti äänestyksen ensimmäisenä naisurheilijana.

Vuonna 1982 Keke Rosberg osoitti, että myös moottoriurheilija voi palkinnon voittaa. Vuonna 1995 oli siis ensimmäisen joukkueurheilijan vuoro, ja vuonna 2016 Leo-Pekka Tähti vei kisan ensimmäisenä vammaisurheilijana. Pikkuhiljaa viimeisetkin raja-aidat alkoivat murtua.

Viimeistään nyt voidaan todeta, että joukkueurheilijat ovat helposti samalla viivalla yksilöurheilijoiden kanssa Vuoden Urheilijaa valittaessa. Historiallisia vääryyksiä ei kuitenkaan enää korjata.

Kun Aulis Rytkönen voitti vuonna 1957 Ranskan cup-mestaruuden ja syötti loppuottelussa neljä maalia, ei hän yltänyt äänestyksessä edes kymmenen parhaan joukkoon. Kenties se johtui siitä, ettei Suomen ensimmäinen jalkapalloammattilainen pelannut tuohon aikaan maajoukkueessa. Vuoden Urheilijaksi valittiin ”haamumailin” juossut Olavi Vuorisalo, ja kymmenen parhaan joukossa oli viisi yleisurheilijaa, kaksi hiihtäjää ja kaksi painijaa.

Vieläkin suurempi vääryys oli monien mielestä se, ettei Jari Kurria valittu Vuoden Urheilijaksi kertaakaan uransa aikana. Vuonna 1990 pokaalin sai keihäänheiton euroopanmestari Päivi Alafrantti, vaikka Kurri voitti samana vuonna viidennen ja viimeisen Stanley Cupinsa. Teemu Selänne jäi tehokkaimmalla NHL-kaudellaan – tulokasvuonna 1992-1993 – Vuoden Urheilija -äänestyksessä viidenneksi.

Jalkapalloilijoiden kolme Vuoden Urheilija -valintaa ovat tulleet aina parittomina vuosina. Neljänä viimeisenä parillisena vuonna kunnian ovat saaneet olympia- tai paralympiamitalistit. On hyvin mahdollista, että ensi vuonna lavalla seisoo vaikkapa karateka Titta Keinänen, painija Petra Olli tai rullalautailija Lizzie Armanto.

Joukkuepelien maa

Olennaisempaa kuin muutokset urheilutoimittajien äänestyskäyttäytymisessä – oletettavasti osin myös sukupolvien vaihtumisesta johtuen – on koko suomalaisen urheilukentän ja yhteiskunnan muutos. Kun ennen paahdettiin laduilla ja pururadoilla räkä poskella, on Suomi nykyään joukkuepelien maa. Minun on suoraan sanottuna vaikea uskoa, että Vuoden Urheilijaksi tulisi yltämään esimerkiksi mäkihyppääjä enää koskaan.

Kulttuurinmuutoksessa ei ole mitään pahaa, sillä joukkuepelit kasvattavat tunnetusti sosiaalisia taitoja ja yhdistävät yhteiskuntaa paremmin kuin mikään muu – niin kannattajina kuin pelaajinakin. Vuodenvaihteessa pelatuissa jääkiekon nuorten MM-kisoissa Suomen joukkueessa pelasi ainakin kolme pelaajaa, joilla on kahden eri maan kansalaisuus. Huuhkajien peleissä on puolestaan totuttu kannustamaan muun muassa kosovolaistaustaista Perparim Hetemajta ja Sierra Leonesta kotoisin olevien vanhempien poikaa Glen Kamaraa.

Huuhkajien EM-paikkaa olivat voittamassa pelaajat, joiden kasvattajaseuroja ovat esimerkiksi Norrvalla FF (Tim Sparv), Halkian Alku (Paulus Arajuuri) ja Pargas Idrottsförening (Albin Granlund). Suomen avauskokoonpanossa historiallisessa Liechtenstein-ottelussa ei ollut ainuttakaan pelaajaa, joka olisi aloittanut uransa helsinkiläisessä seurassa, vaan sankarit ponnistivat muun muassa Kotkasta, Keravalta tai Valkeakoskelta.

Juuri tämä kertoo siitä, että pienilläkin paikkakunnilla voidaan jakaa unelma ammattilaispelaajan urasta ja maajoukkueeseen pääsystä. Jalkapallon ilosanoma leviää pullataikinan tavoin pieniinkin kyliin Huuhkajien menestyksen kylvämänä.

Samalla suomalaisten on hyväksyttävä se, että takavuosien mitalisadetta ei kannata enää olympialaisista tai hiihdon ja yleisurheilun arvokisoista odotella. Yhä useampi nuori valitsee joukkuelajit, ja liikkuu mieluummin muiden lasten kanssa kuin yksikseen. Suomi ei tule välttämättä koskaan voittamaan mitalia jalkapallon, koripallon tai lentopallon arvokisoissa, mutta mukana kisoissa ollaan vielä monta, monta kertaa. Siitä maksetaan olympiamenestyksen laskuna, toki myös kansainvälisen kilpailun koventumisesta johtuen.

Joukkuepelien urheilijana on yksilölajeja helpompaa saada leipänsä urheilusta ja päästä samalla nauttimaan arvokisojen tunnelmasta. Yksilöurheilijolle sponsorien hankkiminen on hankalaa, eikä uraan voida panostaa joukkueurheilijoiden tavoin töiden tai opiskelun takia. Se vain nostaa omaa arvostustani vaikkapa kiekonheittäjä Sanna Kämäräisen kaltaisia puurtajia kohtaan.

33-vuotias Kämäräinen otti äskettäin mittavan pankkilainan tavoitteenaan selviytyä Tokion olympialaisiin (lue Ylen juttu). Jos Kämäräinen siinä onnistuu, ja sijoittuu kisoissa vaikkapa 15:nneksi, ansaitsisi hän jo siitä mitalin ja Uuno-patsaan eikä nettitunareiden ilkkumisia kisaturismista.

Sen verran jäärä olen minäkin, että huvitun, kun e-urheilijoita kutsutaan ”ei-urheilijoiksi”. Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin vääjäämätön tosiasia, ja pidän hyvin mahdollisena, että seuraavan 20 vuoden aikana Vuoden urheilijaksi valitaan videopelien pelaaja. Ainakin se on todennäköisempää kuin mäkihyppääjän valinta.

Vielä kaukana jalkapalloyhteiskunnasta

Torstai-illan futisparaatin jälkeen sekä sosiaalisessa mediassa että mediassa julistettiin Suomesta tulleen nyt jalkapalloyhteiskunta. Itse jäin miettimään, mitä tällä oikein tarkoitetaan? Sitä, että ensimmäisen kerran jääkiekon maailmanmestaruus ei riitä valintaan Vuoden joukkueeksi? Vai sitä, että toimittajat eivät olleet sokeita vaan näkivät täysin oikein, että Teemu Pukin ja Huuhkajien saavutukset olivat suomalaisessa urheiluhistoriassa ennennäkemättömät ja urheiluvuoden 2019 merkittävimmät?

Urheilugaalassa on kuitenkin aina kyse myös ilmiöistä ja markkinoinnista. Tätä todistaa sekin, että Marko Anttila oli toimittajien mielestä vuoden paras jääkiekkoilija. Anttila oli Leijonille hieno ja esimerkillinen kapteeni, mutta jos jääkiekon MM-kisat kiinnostaisivat maailman ja Suomen parhaita pelaajia, ei Anttila olisi luultavasti ollut edes joukkueessa eikä Suomi välttämättä maailmanmestari.

”Mörkö” muuttui Antero Mertarannan selostuksen myötä kaksimetrisestä duunarista kivitalonkokoiseksi instituutioksi, mutta oikeampi palkinto olisi silti ollut ”vuoden meemi” tai ”vuoden renkutus”. Vuoden paras jääkiekkoilija oli varmasti NHL-tähdistämme Aleksandr Barkov tai Mikko Rantanen.

Aivan yhtä selvää on sekin, että Pukilta ja Hradeckylta vaaditaan jatkossa vielä enemmän, jotta valinta osuisi uudestaan kohdalle. Kenties se merkitsee pitkälle menemistä Mestarien liigassa, kenties EM-kisojen mitalipelejä. Vuosi 2019 oli jalkapallon vuosi, mutta jalkapalloyhteiskuntaa ei omissa silmissäni rakenneta palkintogaaloissa vaan stadioneilla ja treenikentillä.

Huuhkajat tulee luultavasti pelaamaan tällä vuosikymmenellä myös huonoja arvokisakarsintoja. Tällöin jalkapalloyhteiskunta pannaan puntariin. Suomi on kateellisten ja menestysnälkäisten ”glory hunterien” maa, ja jos katsomot täyttyvät samaan malliin silloinkin, kun kentällä tulee jatkuvasti turpaan, voidaan jo alkaa puhua jalkapalloyhteiskunnasta.

Jotta Suomi olisi jalkapalloyhteiskunta, merkitsee se minulle sitä, että pienet lapset – niin pojat kuin tytötkin – voivat realistisesti unelmoida jalkapallon pelaamisesta ammattina, myös kotimaassa. Suomella on edelleen paljon enemmän ammattilaisia kalliina harrastuksena pidetyn jääkiekon parissa kuin jalkapallon. Kun 21-28 -vuotiaat kotimaan tason eliittipelaajat lopettavat uransa, koska siviilityössä voi ansaita parempia tienestejä, ei jalkapalloyhteiskunta ole vielä valmis.

Jos Suomi olisi jalkapalloyhteiskunta, ei joka vuosi tarvitsisi jännittää sitä, saavatko kaikki Veikkausliigan, Ykkösen ja Naisten liigan liigalisenssin vai joudutaanko turvautumaan täydennysmenettelyyn. Viime veikkausliigakauden seuroista puolilla oli takanaan ja tukenaan rahakas ”mesenaatti”, eikä liigatoimintaa voida pitkällä tähtäimellä rakentaa kummisetien varaan. Toki näin tehdään Englannissakin, mutta siellä jonossa onkin jo seuraavia miljardöörejä, jos nykyisellä omistajalla into lopahtaa.

Jalkapalloyhteiskunnassa huutosakkien chantteihin uskaltaisi yhtyä kymmenen metrin turvavälin takaakin ilman, että katsomossa päät kääntyilevät epäuskoiseen ja paheksuvaan tuijotukseen. Ääneen kannattaminen ja tunnelman luominen olisi ylpeydenaihe eikä häpeä. Se olisi sääntö, eikä poikkeus. Pelipäivä olisi juhlapäivä ja näkyisi katukuvassa jo päiviä ennen ottelua.

Jalkapalloyhteiskunnassa jokaisen kansallisen liigan kierroksen jokainen maali näytettäisiin vapaasti katsottavassa kansallisessa verkossa vaikkapa BBC:n Match of The Dayn tai saksalaisen ARD:n Sportschaun tapaan. Veikkausliigan kausioppaat eivät olisi keräilykohteita, vaan eri viestintävälineet kilpailisivat siitä, kuka saa parhaan paketin kasaan. Jalkapallotoimittajat eivät joutuisi kuuntelemaan omaatuntoaan siitä, kirjoittaako jostain kotimaan jalkapallouutisesta tai -siirrosta, vai satsatako mieluummin klikkisotaan valioliigajättien kuulumisista.

Jalkapalloyhteiskunnassa kaduilla vilisisi enemmän paikallisen seuran pelipaitoja ja kaulahuiveja kuin Barcelonan, Liverpoolin tai Manchester Unitedin nuttuja. Tämä olisi paitsi yhteiskunnallinen teko, niin samalla myös ympäristöteko.

Norwich myi marraskuussa Helsingin Kampissa parissa päivässä fanikamaa tiettävästi yli 50 000 euron arvosta. Teemu Pukin ympärille syntynyt henkilökultti on toki hieno juttu, mutta suomalainen jalkapalloyhteiskunta on valmis vasta sitten, kun Inter myisi Timo Furuholmilla tai FC Lahti Mikko Hauhialla samalla sfäärillä krääsää.

Jalkapalloyhteiskunnassa Veikkausliigan TV-oikeuksista käytäisiin armotonta ja veristä kilpailua eikä seurojen tarvitsisi turvautua kausarihaasteisiin, ilmaislippuihin ja muihin vippaskonsteihin katsomoita täyttyessään. Noin karkeasti katsottuna sillä rahalla, minkä suomalainen futisfani maksaa Valioliigan tai La Ligan katsomisestaan vuodessa (ilman mahdollisia visiittejä paikan päälle), ostettaisiin 3-4 -henkiselle perheelle veikkausliigakausarit kahdeksi vuodeksi. Naisten Liigaan 5-10 vuodeksi.

[readmore from=Suomen-Urheilugaala]

Uusia Teemu Pukkeja ja Suomen Vuoden Urheilijoita ei ole jalostumassa Norwichin tai Liverpoolin akatemioissa. Niitä tehdään Ilveksessä, KuPS:ssa, Futurassa tai vaikka Halkian Alussa. Jos jalkapalloyhteiskuntaan riittää palkintopöydän putsaaminen yhdessä gaalaillassa, ollaan kehitykselle painamassa jarrua. Paikallisen tukeminen on aina ollut (jalkapallo)kulttuuriteko, ja jatkossa se on sitä entistäkin enemmän.

Ehkä voisinkin turvautua mukaelmaan vanhasta hyvästä armeija- ja sotilaspassisanonnasta: ”Se orava, joka söi sen kävyn, josta putosi se siemen, josta kasvaa se puu, josta tehdään se paperi, jolle painetaan suomalaisesta jalkapalloyhteiskunnasta kertova kirja, syntyi torstaina, 16.1.2020.”

Juttua on muokattu 17.1. kello 12.12. Lizzie Armanton urheilulaji on toki rullalautailu, ei rullaluistelu.