Markku Kanerva. Ei liene liioittelua kirjoittaa, että hän on Huuhkajien EM-kisapaikan johdosta yksi Suomen jalkapallohistorian merkittävimmistä valmentajista. Uskollinen Palloliiton maajoukkuevalmentaja päätyi nousemaan taustalta mieheksi, joka päätti suomalaisen jalkapallon tuskien taipaleen eiliseen Liechtenstein-otteluun.

Oikeastaan Kanervan merkitys ei rajoitu pelkästään kisapaikkaan, vaan jälkeen, jonka hänen vetämä prosessinsa suomalaiseen jalkapalloon jättää.

Se, miten Kanerva valmennustiimeineen tämän tempun teki, sisältää valtavasti oppia suomalaiselle jalkapallolle tulevaisuutta ajatellen. Jos mietitään suomalaisen maajoukkuejalkapallon jatkoa, on elintärkeää osata tulkita Suomen huikeaa saavutusta ja Kanervan prosessia oikealla tavalla.

On osattava tulkita oikein sitä työtä, mitä Markku Kanerva maajoukkueen peräsimessä teki.

Ensimmäinen oppi on se, että jalkapallo on joukkuepeli viimeistä piirtoa myöten.

Suomen maajoukkue koki ennen Nations Leaguen sekä meneillään olevien EM-karsintojen alkua todella kovia menetyksiä. Roman Eremenkoa ei ole saatu maajoukkueeseen takaisin muutaman vuoden takaisen käryn jälkeen. Muiden muassa Niklas Moisander sekä Perparim Hetemaj jättäytyivät pois maajoukkueesta.

Silti Kanerva hioi pelaajiensa ominaisuuksista joukkueen, joka loi huoneentaulun menestyvälle suomalaiselle maajoukkueelle.

Suomen pelaamisen menestystekijöiksi voisi harhaisasti luetella iänikuisia hokemia, joita Suomen Palloliiton lajivastaavat sekä suomalainen jalkapallomedia ovat hokeneet. Eteenpäin puolustaminen, ”aktiivinen” sellainen. Vastaiskut. Pienellä jalkapallomaalla ei mukamas voi olla muuta mahdollisuutta, kuin suorittaa nopeita vastaiskuja vastustajan epätasapainossa olevaa negatiivista tilanteenvaihtoa vastaan.

Kun katsoo rauhassa mennyttä vuotta ja Kanervan prosessia, löytyvät kisapaikan perustukset erilaisesta pelikirjasta ja erilaisesta ajattelusta. Jos mietitään suomalaisen maajoukkuejalkapallon identiteettiä ja johdonmukaista pelitapaprosessia, ovat Kanervan Huuhkajien pelikirjan merkittävimmät piirteet itseasiassa päinvastaisia, kuin mistä Palloliitossa on vuosien ajan puhuttu.

Suomi pelasi kuluneiden karsintojen aikana tarkasti organisoitua positional play’ta. Tuo sanapari sisältää ajatuksen, jota suomalaisessa maajoukkuejalkapallossa ei ole näkynyt kuin hyvin harvakseltaan: invaasiopelissä, mitä jalkapallo pohjimmiltaan on, kannattaa perustaa pelaaminen ylivoimatilanteisiin.

Esimerkiksi eilen nähdyssä Liechtenstein-ottelussa Suomi asettui vasemmalla laidallaan luomaan numeraalisia ylivoimatilanteita. Sen lisäksi vastustajan keskikenttäpelaajat sekä topparit pyrittiin saartamaan positionaalisten ylivoimatilanteiden keskelle.

Kanerva on näyttänyt taktisen perusvaatimustason, jota Suomen maajoukkueen on tulevaisuudessa osattava kunnioittaa. Pallollinen peli, eli pallonhallintavaihe, on organisoitava niin, että keskiössä on kamppailemisen sijaan yhteistyö. Vastustajan parempia yksittäisiä pelaajia on nujerrettava osajoukkueiden ja pienryhmien avulla.

Jos mietitään Suomen maajoukkueen tulevia päävalmentajarekrytointeja, vaihtoehto ei voi enää olla palata valmentajaan, joka ei ole positional play-ajattelun valmentaja.

Kanervan joukkue on myös ymmärtänyt, mitä tarkoittaa laadukas vastaiskujalkapallo. Kaikista oleellisinta hyvässä vastaiskujalkapallossa on oman pallonhallintavaiheen toimiminen ja keskimääräisten syöttöketjujen pituus. Tämäkin ajatus sotii hyvin paljon sitä ajatusta vastaan, miten esimerkiksi monet Suomen nuorten maajoukkueet ovat menneinä vuosina pyrkineet pelaamaan.

Suomalaisessa jalkapallossa on maajoukkueen pitkän korpivaelluksen aikana päädytty ajattelemaan, että laadukkaassa vastaiskujalkapallossa joukkueen positiivisen tilanteenvaihdon suunnitelma on merkittävämpi asia, kuin pitkien hyökkäysten rakenteet ja sunnitelma.

On pohdittu paljon sitä, etteivät Suomen pelaajamateriaalin taidot riitä pallon syöttämiseen jalasta jalkaan. Että Suomen pelaajamateriaalin taidot suhteessa vastustajiin ovat niin heikot, että mitä vähemmän aikaa pallo viettää joukkueella, sitä pienempi mahdollisuus on tehdä kuolettavia virheitä. On päädytty korostamaan ”suoraviivaisuutta”, riskittömyyttä, yksinkertaisuutta ja nopeita pystysuuntaisia vastaiskuja suomalaisen pelikirjan perusperiaatteina.

Esimerkiksi Juha Malisen valmentamat nuorten maajoukkueet ovat pelanneet hyvin ehdottomalla tavalla tietynlaista etenemisjalkapalloa, jota on sitten propagandakoneiston tavoin julisteltu suomalaisen maajoukkuefutiksen huoneentauluksi.

Kanervan joukkue on osoittanut, että kaikki nämä ovat olleet mielipiteitä, joille ei ole ollut faktaperusteita. Kanervan joukkue nosti edellisten MM-karsintojen jälkeen syöttöprosenttinsa 80 prosentista 86 prosenttiin, pallonhallintaprosentin 40 prosentista 50 prosenttiin ja alkoi pelaamaan peliä pallonhallinnan kautta.

Kanervan joukkueen pelikirjassa ei ole korostettu yhtäkään pelin vaihetta toisen kustannuksella, vaan on kunnioitettu jokaista neljää pelin vaihetta ja niiden rakenteita. On myös uskottu siihen, että jos Suomen pelaajat organisoidaan pelaamaan yhdessä ja tiiviisti, voidaan pelivälinettä pitää vallan välineenä. Ehdottoman etenemisjalkapallon tilalla on ollut tasapaino ja laadukas päätöksenteko siitä, milloin pallolla kannattaa edetä ja milloin sitä on syötettävä sivuttain tai alaspäin.

Suomi ei mennyt kisoihin hankkiutumalla pelivälineestä eroon, vaan ottamalla sen haltuun ja pelaamalla peliä sen avulla. Tämä on Kanervan prosessin kenties suurin oppi suomalaiselle jalkapallolle.

Erona Mixu Paatelaisen pelikirjaan oli se, että pallonhallinnan kaavat olivat selvempiä ja automaattisempia.

Suomen peli todisti, että luovuus syntyy jalkapallossa organisoidusta pelaamisesta ja pallonhallinnan rakenteista. Suomen 1-0-maali eilen Liechtensteinia vastaan oli tästä puhdas esimerkki. Kun Tim Sparv sai pallon alataskussa, oli Teemu Pukin oltava siellä, missä hänen oli oltava. Suomi löysi toimivat pallonhallinnan rakenteet ja korkean automaation tason monien toistojen kautta.

On niin, että Suomen on kovimpia maita vastaan ehkä haastavaa syöttää pitkiä syöttöketjuja. Mutta, on ymmärrettävä jalkapallon fysiologinen peruslainalaisuus. Jos pelissä ei ole rakenteellista pyrkimystä vastaiskujen ja pitkien hyökkäysten tasapainoon, on vastustajaa mahdotonta haavoittaa vastaiskuilla. Jos etenemisvauhtien tasapaino on olemassa, myös vastaiskut muodostuvat vaarallisemmiksi.

Suomi on esitellyt EM-karsintojen aikana uusia suomalaistuulia myös puolustamiseen liittyen. Puolustusvaiheessa Kanervan joukkue kunnioitti päätöksenteon tasapainoa, eikä juttunut kuluneisiin ja abstrakteihin ”eteenpäin puolustamisen” mantroihin.

Suomi pystyi paineistamaan itseään heikompia maita, kuten Liechtensteinia, sivurajaa kohti ohjaavalla blokillaan tehokkaasti. Mutta se, mikä on leimannut Suomen pallotonta vaihetta läpi karsintojen, on ollut oman selustan puolustaminen.

Kanervan joukkue ei koohottanut, kuin perinteinen suomalainen jalkapallomaajoukkue, vaan osasi tunnistaa sen, milloin uhka on omassa selustassa ja milloin etupuolella on mahdollisuuksia. Aggressiivisen eteenpäin puolustamisen tilalla on läpi karsintojen ollut ennen kaikkea järkevä päätöksenteko.

Järkevä päätöksenteko on syntynyt siitä, että ensisijaisesti on huolehdittu oman selustan turvaaminen.

Olisi Markku Kanervan saavutusta alentavaa sanoa, että Suomen pelitapa oli yksinkertainen. Sitä se ei ole hänen ja valmennustiimin aivoissa ollut. Se on ollut pelaajien vahvuuksia kunnioittava, mutta monisäkeinen. On ollut Kanervan taitoa saada näyttämään Suomen pelitapa yksinkertaisesti toteutettavalta.

Yllättävää ei ole se, että Huuhkajat saavuttivat kisapaikan luomalla pelitapaprosessin, joka poikkeaa yllättävänkin paljon siitä, miten pelitapa-asioita on Suomen Palloliitossa menneisyydessä linjattu.

Yllättävää on lopulta ainoastaan se, että prosessin takana oli Palloliiton kenties uskollisin työntekijä, Markku Kanerva. Siinä asiassa on tietysti ollut itsekin mukavaa olla väärässä.

Tulee olemaan mielenkiintoista, miten Kanervan historiallista pelitapaprosessia Suomessa tulkitaan ja luetaan. Kanerva antoi nimittäin meille suomalaisille paitsi kisapaikan, myös ajatuksen siitä, millaisten pelillisten periaatteiden kautta suomalainen jalkapallojoukkue voi menestyä.

Aiheet Kanerva Markku Näkökulmat