Suomi hävisi viime viikonloppuna Italialle Tampereella lukemin 1-2. Vaikka tappiosta on kulunut jo muutamia päiviä aikaa, on keskustelua ja jälkipuintia riittänyt poikkeuksellisen paljon liittyen pelin taktisiin asioihin. Mediassa on pohdittu paljon Markku Kanervan tekemiä pelijärjestelmävalintoja.

Jo ennen ottelua kuultiin Suomen pelaajien kommentteja, joiden mukaan viiden miehen puolustuslinjaan perustunut pelijärjestelmä ei olisi Italiaa vastaan oikea valinta. Siksi mediassa on kirjoitettu siitä, että pelaajat eivät olisi olleet Markku Kanervan päätöksen puolella. Suomihan pelasi karsintojen ensimmäisen ottelun Italiaa vastaan 5-3-2-pelijärjestelmällä, mikä tuomittiin silloin epäonnistuneeksi valinnaksi sekä pelaajien että median toimesta.

Kanerva päätti sunnuntaina olla kuuntelematta pelaajien tai median näkemyksiä ja teki valintansa: Suomi yritti pysäyttää Italiaa 5-4-1-puolustuspelijärjestelmän avulla, vaikka Suomi on pelannut karsinnoissa pääosin 4-4-2-pelijärjestelmällä.

Tulema oli siis niukka tappio ottelussa, jossa Suomi oli alun alkaen massiivinen altavastaaja.

Jo siksi on tavallaan hassua, että pelijärjestelmävalintaa on kritisoitu niin paljon. Tai kritisoitiin sen ensimmäisen Italia-ottelun jälkeen. Siinähän Suomi pystyi pitämään Italian pitkiä jaksoja pois vaarallisimmilta maalipaikoilta, vaikka hävisikin ottelun.

Ihan kuin Suomessa olisi nyt yhtäkkiä muutamien voittojen jälkeen harhaluulo, että Suomen pelaajat ovat Italian tasolla, mutta Italia-ottelut ratkesivat Kanervan pelijärjestelmämokiin sekä tuomarin antamaan lahjarankkariin.

Sunnuntaina oli kuitenkin nähtävissä, että Italian pelaajamateriaali on oikeasti melkein valovuoden Suomen vastaavaa edellä. 1-2-tappiota, joka tuli vasta loppuhetkien rangaistuspotkulla, voi pitää ihan mukiinmenevänä suorituksena. Maalit kuvasivat maalipaikkojen määrää ja laatua ihan kohtalaisen todenmukaisesti. Ehkä voisi jopa pohtia, mitä Suomi teki pelijärjestelmään liittyen oikein, jotta tasapelimahdollisuus säilyi niinkin pitkään, kuin se säilyi.

Toiseksi, koko pelijärjestelmäkeskustelu on jäänyt valitettavan löyhälle tasolle. 5-4-1-puolustuspelijärjestelmän valinnan perusteista ei ole mediassa olleessa keskustelussa pystytty oikein saamaan kiinni – kritiikkiä on vaivannut konkretian ja perusteluiden puute. Sen verran on menty syihin ja seurauksiin, että kyseinen järjestelmä olisi valittu Italian vahvan ja keski-, sekä sisäkaistaa pitkin kulkevan etenemisen estämiseksi. Peli haluttiin ohjata laidoille.

On kuitenkin yritettävä ymmärtää tarmokkaammin, mitä Suomi ja Markku Kanerva yrittivät.

Suomi yritti estää Italian etenemiset taskuihin sekä kymppialueelle nostamalla keskikenttälinjasta keskimmäisen pelaajan paineistamaan Italian pallollista pelaajaa, kun Suomen kärki oli kierrätetty pois. Tämän seurauksena muut kolme keskikenttälinjassa ollutta pelaajaa yrittivät tiivistää keskikenttälinjaa syöttölinjojen peittämiseksi. Tärkeä rooli oli myös toppareilla, jotka seurasivat Italian taskuissa ja kymppialueella liikkuneita hyökkääjiä pitkälle keskialueelle.

Kävi, kuten jalkapallossa usein käy, kun heikompi kohtaa parempansa. Italia oli yksinkertaisesti pallollisena hyvä. Suomen topparit hävisivät kymppialueen tilanteita liikaa, eikä Suomen keskikenttälinja kerennyt tiivistämään syöttölinjoja pois, kun Italia houkutteli Suomea loistavalla pallonhallinnallaan epätasapainoon.

Kun Kanervan yritystä ymmärretään konkretian tasolla, voidaan pohtia, olivatko valinnat oikeita – tai miksi ne eivät kenties olleet oikeita. Abstrakteja heittoja numeroyhdistelmistä on turha viljellä, jos ne eivät muunnu lihaksi ja luuksi konkretian kautta.

On myös selvä asia, että tappio ei merkitse välttämättä sitä, että valmentaja on tehnyt vääriä valintoja.

Silti on herkullista pyöritellä Kanervan pelijärjestelmävalinnan seurauksia ja sitä, miten Kanerva olisi voinut kenties tehdä vieläkin kovemman suorituksen Italiaa vastaan.

Jos Kanerva halusi nimenomaan estää Italian etenemiset taskuihin tai kymppialueelle, ei 541-puolustusmuoto ole siihen tarkoitukseen optimaalinen. Kyseinen muoto ei vain yksinkertaisesti toimi niin. Ei ainakaan silloin, kun sitä tulkitsee, kuten Suomi sitä tulkitsi.

Kun Suomen yksinäinen kärki kierrätettiin pelistä pois, nosti Suomen neljän miehen keskikenttälinjasta siis keskimmäinen keskikenttäpelaaja paineistamaan Italian pallollista pelaajaa. Mitä kyseisen keskikenttäpelaajan selustaan jäi? Tilaa. Ja niihin tiloihin, joita kymppialueeksi ja taskuksi kutsutaan, Italia hyökkäsi taitavasti, kuten edellä kerrottiin.

Italia osasi sen, missä Suomi kuvitteli Italian takeltelevan, eli keskikaistan houkuttelun. Kärki pois pelistä, keskikenttälinjasta yksi pelaaja houkuttelemalla irti ja sitten eteneminen tiloihin, joita irronneen keskikenttäpelaajan alapuolella olleet kolme pelaajaa eivät kerenneet peittämään.

Jos joukkue haluaa tukkia optimaalisella tavalla kentän keskikaistaa ja ohjata peliä kohti sivurajaa sellaista vastustajaa vastaan, joka osaa houkutella pallolla, pitää valita ihan eri puolustusmuoto ja erilaisilla nyansseilla höystettynä. Jos peliä haluaa ohjata 5-4-1-järjestelmää käyttämällä laitaa kohti, on laitahyökkääjien nostettava paineistamaan vastustajan pallollisia pelaajia kentän sisä-, ja keskikaistalla. Silloin keskikenttäkaksikko voi jäädä tukkimaan vastustajan taskua ja kymppiruutua. Silloin puolustusmuoto onkin 3-4-3, jossa ylimmät kolme pelaajaa muodostavat tiiviin ja aluepainotteisen kolmikon.

Avain on saada pallolliseen pelaajaan keski-, ja sisäkaistoilla niin kova paine, että ainoat isot tilat jäävät laitakaistoille.

Suomen mediassahan on esitetty, että 4-4-2-järjestelmä olisi antanut Suomelle mahdollisuuden paineistaa Italiaa paremmin ja että kyseisellä pelijärjestelmällä pelatessa Suomen pelaajat olisivat pystyneet toimimaan tottuneemmin.

Asiassa olisi ollut kuitenkin iso mutta. Se mutta oli Italian hyökkäysmuoto, joka oli suunniteltu nimenomaan 4-4-2-muodon kohtaamiseen. Italialla olisi ollut Suomen kahta hyökkääjää vastaan neljä vastaan kaksi-höynä, jonka jälkeen se olisi edennyt Suomen neljän miehen keskikenttälinjan läpi tai ohi, eli leveyteen tai taskuun.

Siitä olisikin riemu syttynyt, kun Italia olisi tullut viideltä kaistalta ja viidellä pelaajalla Suomen neljän miehen puolustuslinjaa vastaan. Kuka tietää, millainen murha silloin olisi nähty.

Silloin olisi varmasti sanottu ja kirjoitettu, että Markku Kanerva on jääräpäinen valmentaja, jonka olisi Italia-ottelussa pitänyt lisätä puolustuslinjaan yksi ylimääräinen mies.

On osattava pohtia pelijärjestelmiä suhteessa vastustajan vastaavaan. Jos esimerkiksi ylivertainen vastustaja pelaa kahdella hyökkääjällä, voi kolme keskuspuolustajaa olla hyvä ratkaisu yhden ylimääräisen ja varmistavan keskuspuolustajan takia. Jos taas vastustaja pelaa 4-3-3-pelijärjestelmällä, kuten Italia pelasi, riippuu paljon siitä, miten vastustaja täyttää kentän ja millä alueilla pelaajia vilisee.

Italiahan pelasi sillä tavalla viheliäisesti, että sen muoto oli toispuoleinen. Vasemmalla laitapuolustaja nosti ylös leveyteen, mutta oikealla laitapuolustaja pysyi alhaalla ja sisällä. Vasemmalla laitahyökkääjä tuli vahvasti sisään, mutta oikealla laitahyökkääjä täytti leveyden. Kärki liikkui paitsioasemasta kymppialueelle ja keskikentältä nousivat ylemmät keskikenttäpelaajat peliasennon mukaisille pudotuksille.

Suomen keskuspuolustajilla oli siis huolenaan se, että heidän edessään olevien pelaajien lukumäärä vaihteli.

Ensin siellä hääräsivät vain Italian vasen laituri sekä kärki, mutta sitten kuului pam! Yhtäkkiä heidän edessään oli laiturin ja kärjen lisäksi loistavalla ajoituksella liikkuneet ylemmät keskikentät.

On pakko pohtia myös ylipäänsä sitä ajatusta, että Italia haluttiin ohjata pitkin Suomen muodon kuorta kohti sivurajoja. Ensimmäinen Italian maaleista syntyi laitakaistalta lähteneen keskityksen kautta. Toisessa maalissa Suomen laitapuolustaja Albin Granlund ohitettiin, minkä jälkeen pallo toimitettiin kohtalokkaasti hyvälle maalintekoalueelle.

Ei ole välttämättä autuaaksi tekevä asia, että vastustaja saadaan pysymään oman muodon ulkopuolella ja kiertämään laidoilta kohti oman laitapuolustajan selustaa. Muodon ulkopuolelta on nimittäin oikein kiva edetä kohti vastustajan laitapuolustajan selustaa – ja sieltä on kiva pelata palloja hyville maalintekoalueille.

No, ehkä Markku Kanerva miettii seuraavan kerran Italian tasoisen joukkueen kohdatessaan näitä kahta asiaa: kannattaako vastustajaa ylipäänsä ohjata laitoja kohti ja jos kannattaa, niin minkä puolustuspelijärjestelmän avulla.

Asian loppupäätelmä voisi olla se, että Markku Kanerva oli luonut tiimeineen perustellun suunnitelman, mutta Italia vain oli Kanervaa ja Huuhkajien pelaajia kokonaisuutena parempi. On tietysti hedelmällistä keskustella siitä, miten Suomi olisi voinut pelata paremmin, mutta abstraktien numeroyhdistelmien hokemisen sijaan on pystyttävä perustelemaan kantoja konkretian kautta.

Perustelemattomat heitot päätyvät vain mustamaalaamaan ammattivalmentajia, mitä Suomessa on nähty ihan riittämiin.

Markku Kanerva mitataankin jatkossa siinä, miten hän pitää oman päänsä ja pelaajat julkisuudessa hiljaa.

Aiheet Huuhkajat Kanerva Markku Näkökulmat Suomi