Ehkäpä otsikon voimakas sana saattaa ihmetyttää monia, mutta meille intohimoisille seuraajille futis on kuin uskonto. Fanit, jotka ovat menettäneet rakastamansa seuran, ovat kohdanneet täydellisen katoamisen, kadotuksen.

Tyhjyydessä ovat haahuilleet viimeisimpinä MYPA:n fanit. Jo aiemmin luuta on lakaissut – TamU, Jokerit, PoPa, FC Santa Claus, AC Allianssi, FinnPa. Tässä nyt joitain seuroja, joiden logot ovat kadonneet katukuvista. Lista on pitkä kuin talvitauko Veikkausliigassa.

No, osahan näistä seuroista on sittemmin jossain muodossa palannut. Taustalla ovat usein olleet fanit: rakas on haluttu herättää kuolleista.

Mutta palataan MYPA:aan. Entiset ja nykyiset MYPA-pelaajat ovat saaneet julkisuutta, valmentaja, seurahenkilötkin. Entäpä fanit? Onko kukaan pahoitellut julkisesti fanien kohtaloa ja pitäisikö jonkun? Mitä ja keitä varten huippuseurat ovat olemassa?

Kaiken voi vaihtaa paitsi suosikkiseuran

Pienestä pitäen urheilufanit ovat oppi-isiensä teesein kasvatettu. Tärkein teesi on, että kaiken voi vaihtaa paitsi yhden: suosikkiseuraa ei niin vain muuteta. Urheilumaailma ei tunne alhaisempaa yksilöä kuin takinkääntäjän.

He jotka näin tekevät eivät yksinkertaisesti ymmärrä kaiken ydintä. He eivät tue tai seiso minkään takana, he yksinkertaisesti nojailevat sopivalla hetkellä mukana.

Mitäpä nyt siis MYPA-fani voi tehdä? Tuskinpa suosikkiseuraksi muuttuu yhtäkkiä Kouvolan Sudet. Eräs ystäväni osuvasti totesi suosikkiseuransa kadotessa, että pohja katosi hetkeksi arjesta. Kuin surutyötä tekisi, hän kuvaili.

Yhtäkkiä asiat, jotka olivat kerran olennainen osa arkea, katosivat tai muuttuivat merkityksettömiksi. Hävisi yhteisöllisyyden tunne, lopahti kiinnostus rakasta lajia kohtaan, odotus tulevaa kohtaan muuttui. Pala, joka oli kulkenut läpi lapsuuden aikuisuuteen asti mukana, oli muuttanut sydämestä kurkkuun.

Osa identiteettiä yksinkertaisesti katosi. Ja vain yhdellä päätöksellä. Negatiivisten taseiden takia. Miettikää jos menettäisi etunimensä maksamattomien pikavippien vuoksi. Siitä tässäkin on kyse.

Yhteisö on toimija, ei yksilö

En tunne ihmisiä, jotka asuvat kanssani samaisessa kerrostalossa. Tervehdimme kohteliaasti, mutta sen enempää minua ei vain välitä jäädä juttelemaan. Luulen, ettei meillä olisi kuitenkaan muuta yhteistä kuin osoite. En tiedä, mutta luulen.

Ihmiset etsivät luontaisesti joukosta samankaltaisia yksilöitä, ryhmittymiä, jotka jakavat kiinnostuksen aiheet, yhteisen ajatusmaailman. Tälla tavalla iloisesti yhteen puhaltavia yhteisöjä ei voi olla liikaa. Urheilu – suosikkiseurat, maajoukkue, urheilupyhätöt – onneksi yhdistää. On terveellistä joskus unohtaa itsensä ja olla mukana itseään suuremmassa.

Individualismin aikakaudella ei kannata unohtaa, että maailmaan mahtuu muutakin kuin oma peilikuva. Yhteisöllisyyttä tarvitaan. Tunnen ihmisiä, surullisiakin tapauksia, joille suosikkiseura on kaikki kaikessa. Olen kuullut, kuinka se ja se stadion on heille henkireikä. Kun sentään pelikentillä on kulkenut, vaikka muuten elämässä ei.

Eikö tällaisella yhteisöllisyydellä tosiaan nähdä mitään arvoa tänä välinpitämättönä kabinettipäätösten jalkapallovuonna 2015?

Yksilö itsessään ei ole mikään suuri toimija. Yhteisö on. MYPA:n kaltainen yhteisö on paljon enemmän kuin vihreällä veralla pomputtelua heinäkuisessa helteessä. Pokaalit tai taseet eivät lopulta ole kaikista olennaisimpia, vaan se mitä koko seura edustaa. Toimivan seuran ei pitäisi joutua perustelemaan olemassaoloaan, kuten ihmisenkään ei tarvitse.

FC Barcelona on ”mes que un club” eli ”enemmän kuin seura”. Joku saattaa nyt hymähtää, että mitä Barcelona ja MYPA tekevät samassa jutussa.

Itse en näe syytä tällaiseen väheksyntään, sillä todella monelle suomalaiselle MYPA oli enemmän kuin futisseura. Yhtä iso asia.

Mutta valitettavasti ei kuitenkaan lopulta riittävän monelle.

Jaakko Käyhkö, Twitter: @JaakkoKayhko

Aiheet Käyhkön Kulma MYPA Uutiset Veikkausliiga